Kaksi vuotta yhdessä

5. marraskuuta 2015



Tapasin nelisen vuotta sitten serkkuni kaveripiirin kautta uuden ystävän. Hänen kanssaan löytyi yhteinen nuotti heti ensi kohtaamisella. Tiemme ristesivät illanvietoissa, kun vierailin Lahdesta satunnaisin viikonloppuisin Helsingissä.

Toissa syksynä minusta tuli helsinkiläinen muuttaessani opintojen perässä pois kotikaupungistani. Minun ja ystäväni tiet kohtasivat samassa kaupungissa yhä tiuhempaan tahtiin. Tasan kaksi vuotta sitten hyvästä ystävästäni tuli mies, jota aloin tapailla. Tapailu muuttui seurusteluksi ja lopulta vuosi sitten samasta miehestä tuli teidän tuntemanne kanssa-asukki.

Blogia pidempään lukeneet tietävät, että olen allerginen parisuhde söpöhöpölle. Kyseinen, sittemmin sisäpiirin vitsiksi muuttunut, termi tarkoittaa, että en liiemmin välitä hellittelynimistä, käsi kädessä kävelystä ja muista saman sarjan ilmiöistä. Samaan aikaan arvostan kuitenkin ihmissuhdetta, jossa kaksi ihmistä täydentää toisensa.

Minulle se tarkoittaa sitä, että molemmat voivat olla oma itsensä niin henkilökohtaisissa kuin yhteisissä elämän nousuissa ja laskuissa. Oli suunta kumpi tahansa, tärkeintä on tietää, että toinen pysyy rinnalla, tukee, mutta antaa riittävästi tilaa.




Viimeisen kahden vuoden matka on ollut avartava, sillä sitoutuminen on minulle pelottava asia. Siinä missä kaksi ihmistä on tutustunut toisiinsa yhdessäolomme aikana, olen myös oppinut tuntemaan itseäni paremmin ja kohdannut sitoutumiseen liittyviä pelkoja. Olen elänyt pari vuotta sellaisella rajapinnalla, jonka välissä on ollut kohtaamisia ja elämänkirjoa kahden ihmisen kokemusmaailmasta.

Meidän tiemme alkoi ystävinä ja koin löytäneeni heti ensi metreillä sielunkumppanin. Haaveilija kohtasi taiteilijan, jonka kanssa tuntui kuin olisi aina tuntenut toisen. Parin vuoden päästä ensi kohtaamisesta tuli hetki, kun toisiaan eivät katsoneet enää ystävät, vaan toisistaan viehtyneet ihmiset.

Sen tunteen kutsu oli niin voimakas, että sitä ei pystynyt ohittamaan, vaikka pelotti. Hirvitti miten käy ystävyyden, jos homma hajoaa käsiin heti alkuunsa. Siitä se kuitenkin alkoi, kahden ihmisen välinen parisuhde.




Viime syksynä pakkasimme tahoillamme muuttolaatikoita ja ne kulkeutuivat yhteiseen kotiin. Muistan sen tunteen, kun ulko-oveen ilmestyi kummankin nimet. Ajattelin, että näin se kuuluu olla, ihan kuin nimetä olisivat olleet siinä aina. Saatoin lähettää serkullekin kuvan ovikyltistä löytyvästä ilon aiheesta.

Kahteen vuoteen on mahtunut elettyä arkea, tilannekomiikkaa, ylitettäviä esteitä, haaveilua ja tunteiden vuoristorataa. Suhteessa on ollut kantavana mausteena naurua, yhteenkuuluvuutta, kumppanuutta ja olkapäätä, johon nojata.




Toisinaan on tarvittu myös rehellisyyttä tosiasioita kohdattaessa ja uskallusta kohdata toinen eri tunteen paloissa. Tässä kodissa on kuunneltu, jaettu ajatuksia, mutta tultu myös kuulluksi. Meillä ei ole riidelty ääntä korottaen, mutta mielipiteitä on vaihdettu senkin edestä. Meillä kissan paikka on pöydällä kaiken suhteen mikä sydäntä painaa tai lämmittää.

Toisaalta sen myötä on kummankin ego saanut kolauksia ylpeyteensä. Joka kerta niissä tilanteissa on kuitenkin opittu, niin toisesta kuin itsestä. Eniten olen tainnut oppia siitä, että toinen on sanonut ääneen juuri sen, mitä en ole halunnut kuulla. Ääneen lausuttuja sanoja ei voi lakaista maton alle tai kieltää niiden olemassaoloa. Joskus täytyy kolhaista ylpeyttä tullakseen viisaammaksi ja kenties hieman rakastettavammaksi.

Myönnän, että en ole aina ollut täydellinen kanssaeläjä. Minussa asuu kiukutteleva prinsessa, jolla on vahva tahto. Tuota hienohelmaa ruokkivat väsymys, kiire, nälkä ja tavoittelemattomissa olevat unelmat. Onneksi suurimman osan ajasta kyseinen neiti pitää matalaa profiilia. Ainakin kahden vuoden aikana kanssa-asukki on oppinut, että sillä pääsee jo pitkälle, että ruokaa on olla lähettyvillä säännöllisesti.




Kanssa-asukillakin on ollut toisinaan niitä päiviä, jotka eivät ole olleet ihan niitä parhaimpia. Hän on jakanut ajatukseni samojen arjen ja tulevaisuuden suunnitelmien ongelmakohtien äärellä. Joskus turhautuminen arjen vastoinkäymisiin vie voiton myös kanssakokijasta ja nostattaa tunteen siitä, että on eksynyt omaan arkeensa.

Silloin harmittaa ja turhauttaa. Saattaa jopa tuntua siltä, että haaveilla on siivet vain siksi, että ne voivat lentää kauas pois. Kanssa-asukki on meistä se parempi myötäeläjä ja kannustaja. Sanonpa siis vuorostani, että minulle sinä olet aina kuitenkin riittävästi.

Vaikka arkea on ollut enemmän kuin juhlaa, se on ollut yhdessä jaettua. Sanaa "me" ovat vahvistaneet nimenomaan ne ajat, kun ollaan kivuttu arjen mäkiä. Niitä nousuja, joissa repuissa on painanut uupumus kiireestä, vuorokauden tuntien riittämättömyydestä ja harmitus resurssipulasta.

Toisaalta näiden kokemusten myötä myötätuulisissa laskuissa on ollut helppo heittäytyä, tarttua hetkeen ja katsoa samaan suuntaan. Joka päivä kotiin tullessani muistan kotiovella sen tunteen, miltä kahden vierekkäisen sukunimen näkeminen ensimmäisen kerran tuntui. Siitä tunteesta kannattaa pitää kiinni. Kiitos, että olet!

Misorella

8 kommenttia :

  1. Onnittelut teille, ihana tuo eka kuva! <3 Aika rientää, juurihan kirjoitit yhteenmuutostanne! Muistan vieläkin kun 10 vuotta sitten oma sukunimeni hävisi ovesta, hymyilin tyhmänonnellisena käytävässä ja mietin huomaako naapurit että mentiin naimisiin. :D Meillä on 14 vuotta riidelty ovet paukkuen ja kävelty käsi kädesä, teidän vastakohtameno siis täällä (tosin kavereita mekin oltiin 3 vuotta ennen seurustelua). Onnellista yhdessäolopäivää! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana tuo sinun ovikylttimuistosi! <3 Niinhän se menee, että mikä toimii toisilla ei välttämättä toimi toisilla. :D Se on jännä, miten ystävyys antaa ihan erilaiset lähtökohdat suhteeseen. :) Kiitos toivotuksista! <3 Mukavaa viikonloppua, rentoa oloa ja iloa! :)

      Poista
  2. Onnea vielä tätäkin kautta! <3 Ihanalta parilta vaikutatte ja postaus on niin kaunis. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ihana, onnea tarvitaan aina! <3

      Poista