Sitoutumisen sietämätön vaikeus

3. marraskuuta 2014



Tänään kirjoitan aiheesta, jonka sanoiksi pukeminen vaati rohkeutta, mutta halusin kuitenkin yrittää. Vertauskuvallisesti koen usein olevani koskessa pauhaava vesi, jonka on saatava olla vapaa ja kulkea omia reittejään ollakseen se mitä se on. Virtaavaa vettä ei voi kahlita ilman, että sen vangitsee.

Samankaltaista ihmistä voisi kutsua myös sitoutumiskammoiseksi, henkilöksi, joka ei kulje valtavirtojen mukana, vaan pakenee sellaista mitä muut tavoittelevat ihmissuhderintamalla. Sellainen minäkin olen, tyttö, jota voi rakastaa, mutta jota ei voi omistaa. Moni saattaa tässä kohtaa ihmetellä, miten olen ollut ja olen tälläkin hetkellä parisuhteessa ja kirjoitan sitoutumiskammosta.

Miten oma sitoutumiskammoni sitten ilmenee? Menneisyydessäni olen ollut tyytyväinen siihen, että suhteeni ja yhdessä asuminen ovat rakentuneet etäisyyksien varaan. Olen sitoutunut sitoutumatta, enkä tarkoita tällä pettämistä.

Vaikka olen ollut ihastunut, jopa rakastunutkin, olen näissä kuvioissa pyrkinyt johonkin muottiin, yrittänyt sopeutua ja olla jotain muuta kuin olen, jolloin itsestäni on jäänyt pelkkä yrittämisen varjo. Ihastuksissani olen tavoitellut saavuttamatonta ja kääntänyt taas selkäni sellaisille, joka ovat osoittaneet ensimerkkejä aidosta kiinnostuksesta. Ennen kaikkea olen näissä suhteissa ja tunnetiloissa etsinyt itseäni, mutta hukannut kuitenkin vuosien varrella minuuteni.

Olen päälle kolmekymppisenä kohdannut kuitenkin ihmisen, joka on saanut minut jäämään ennemmin kuin sulkemaan avatut ovet takanani. Nyt ensimmäistä kertaa saan olla se mitä olen, peittelemättä, vaikenematta, häpeämättä tai salaamatta. Onnekseni kanssani arkea jakaa ihminen, joka hyväksyy kokemusmaailmani yhtä itsestään selvänä kuin sen, että tarvitsen happea hengittääkseni. 

Hänen suhtautumisensa sitoutumiskammooni rakentaa tälle suhteelle jalustaa, jossa ei ole kaltereita.Siitäkin huolimatta, että olen ollut sietämättömän onnellinen, olen monesti kuluneen vuoden muutosten edessä kokenut tarvetta kadota. Se on kuin sisäänrakennettu toiminto minussa, jota en tunnu saavan pois päältä.

Ihmisen, jonka ei tarvitse elää sitoutumiskammon kanssa, on varmasti vaikea käsittää miten jotakuta voi ahdistaa esimerkiksi suhteen virallistaminen, tiedon julkaiseminen sosiaalisessa mediassa, suhteen syveneminen, julkisesti kädestä pitäminen tai saati sitten yhteen muutto. Nehän ovat hyviä, onnellisia ja kauniita asioita kahden ihmisen kohtaamisessa.

On kuitenkin meitä, jotka menettävät hallinnantunteen näiden tilanteiden edessä, haluten päästä pois kohtaamasta asiaa. Siitäkin huolimatta, että kaikki olisi hyvin ja olisin onnellinen, suistun toisinaan kurssilta omien tunnekokemusteni takia.

Mikä hulluinta syynä on ollut usein se, että asiat ovat edenneet omalla painollaan eteenpäin suhteessa. On tapahtunut hyviä asioita, jotka jostain syystä ovat pelottaneet minua, vaikka ovat tuntuneet samaan aikaan myös hyviltä.

Tästä johtuen joudun käymään muutokset läpi vaikeimman kautta sen takia millainen olen. Kanssani elämän karikoissa suunnistaa sielunveli, joka tunnistaa paniikkini, toteaa faktat, antaa tilaa ja rauhoittaa ajamatta nurkkaan.

Viimeisin näistä käännekohdista oli itselleni tämän syksyinen yhteen muutto, jota meinasin juosta karkuun. Päätin kuitenkin olla rohkea ja kohdata omat mörköni. En tiedä pakkasivatko nekin laukkunsa muuton yhteydessä vai lymyilevätkö ne kaapissa, mutta huomasin, että omien pelkojen kohtaamiseen tämän asian osalta ei kuollut, päinvastoin, siitä tuli voimavara.




Viimeisen vuoden aikana olen opetellut vetämään syvään henkeä tiukan paikan tullen ja yrittänyt muistaa, että koskaan ei saisi lakata puhumasta toiselle. Siitäkin huolimatta olen monesti sulkeutunut näissä tilanteissa ja nostanut muurit ympärilleni.

Kenties se, että kanssakulkijani on pakottanut minut nimeämään kulloisetkin mörköni ääneen nimeltä, on tehnyt niistä vähemmän pelottavia ja samalla olemattomaksi turvaksi rakennettu muuri on murtunut ja menettänyt merkitystään. Käännekohdat ovat tasoittuneet hengityksen rytmissä ja niistä on tullut menneisyyttä, joka kirjoittaa tulevaa.

Kenties juuri sen takia omassa elämässäni korostuu niin tärkeänä, että luottamusta ei voi rakentaa arvailujen, ajatustenluvun, toiveiden tai asioiden kieltämisin varaan puolin tai toisin. On uskallettava kohdata pelottavatkin asiat, ajatusten kipeimmät pohdinnat ja olla haavoittuva. Viimeinen näistä on kaikista pelottavinta mitä tiedän.

Ette tiedä kuinka ylpeä olin itsestäni, kun uskalsin astua tänä syksynä rajan yli ja aloittaa uuden luvun elämässäni. On hyvä tiedostaa, että aina voi kasvaa ihmisenä. Tärkeintä on kuitenkin se, että koen olevani turvassa ja rakastettu. Sen myötä koen yhä vähemmän tarvetta etsiä takaovea pakoreitiksi, vaikka varmaa on, että joudun hyperventiloimaan vielä monta kertaa elämäni aikana.

Viime kuukaudet virta on soljunut vapaampana kuin koskaan ja sen myötä uskallan kohdata yhden suurimmista möröistäni. Nimeän kammoni kirjoittamalla siitä, vieden siltä samalla taas hieman pohjaa.

Käsi kädessä kadulla kävelijää minusta ei taida kasvaa koskaan, eikä se haittaa, mutta muiden asioiden kohtaamista aion harjoitella jatkossakin. Olen ottanut kuluneen vuoden aikana onnistuneesti monta harppausta eteenpäin pelkojeni kanssa ja on ollut hieno tunne kokea olevansa rohkea.

Tässä vaiheessa on kuitenkin hyvä muistaa, että on myös sitoutumiskammoisia ihmisiä, jotka saattavat ihastua useinkin, mutta eivät kykene jäämään arjen tultua suhteeseen, sen muuttuessa vakavammaksi. Osa taas ei kykene edes tapailemaan muita ihmisiä. Henkilökohtaisesti olin jo luovuttanut ja sopeutunut ajatukseen, että tässä maailmassa ei ole sellaista miestä, jonka kanssa olemisen kokisin yrittämisen arvoiseksi.

Se, että parin vuoden takaisesta ystävästäni tuli itselleni jotain merkityksellisempää, mahdollisti sen, että hän pääsi kovaa ulkokuorta syvemmälle, kuin hän olisi uutena tuttavuutena ja miehenä päässyt.

Sitoutumisen sietämätön vaikeus tulee olemaan aina minussa, mutta voin kehittyä sen kohtaamisessa ja elää sen kanssa ilman, että se muistuttaa jatkuvasti itsestään. Kiitos kuuluu myös miehelle, joka on luonut ilmapiirin jossa ollaan jollain erityisellä tasolla toisen, mutta silti yksilöitä, ilman, että parisuhde määrittää meidät rikki.

Niidenkin, joille parisuhde ei sinällään ole omaa minuutta heilutteleva haaste, tulisi muistaa, että toista tai itseään ei voi kahlita ja pakottaa johonkin muottiin. Jos sitä yrittää, toimii väärin niin toisen kuin omalla kustannuksella. On hyvä tiedostaa, että olemme toisillemme vain lainassa.

Onko sinulla vastaavanlaisia kokemuksia? 
Oletko tuntenut olevasi jatkuvalla tuuliajolla tai pakomatkalla parisuhderintamalla? 
Mitkä kokemukset tai millaiset ihmissuhteet ovat 
saaneet sinun kohdallasi aikaan muutosta parempaan? 

Misorella

12 kommenttia :

  1. Kiitos rohkeasta kirjoituksestasi - ja onnentoivotuksia sille, että olet löytänyt sen sielunveljesi, joka antaa sinun olla oma itsesi. Myös sitoutumiskammoisena ja pakoon pyristelevänä. Joka antaa tarpeeksi pitkän siiman. Ja saat luottaa siihenkin, että hän myös uskaltaa päästä siitä siimasta irti ja tietää, että palaat♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sanoistasi, ne merkitsevät minulle todella paljon! Tavoitit oleellisen! <3

      Poista
  2. Kiitos. Rohkea ja avaava kirjoitus jota oli ilo lukea. Minä en ole sitoutumiskammoinen, mutta antoi ymmärrtystä siitä "kärsiville". Sen sijaan tarvitsen omaa tilaa, myös suhteessa. Sitä olen onnekseni saanut :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle! <3 Oma tila on iso asia, toiset tarvitsevat sitä enemmän kuin toiset. :) Hieno kuulla, että olet löytänyt ihmisen, joka mahdollistaa oman tilan ottamisen myös parisuhteessa. Se on oikeasti tärkeää! <3

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Kiitos! :) Onnea ja rakkautta soisin kaikille. <3

      Poista
  4. Mä luin tämän jo maanantaina, mutten ole osannut sanoa mitään, koska itse olen ihan päinvastainen, lähinnä pelkään olla yksin ja ensi vuonna vietämme jo 10v hääpäivää. Mutta mielenkiintoista lukea ajatuksia toisestakin näkökulmasta. Toivon teille onnea ja rakkautta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! :) Onnea ja rakkautta sinullekin! <3

      Poista
  5. Hieno kirjoitus. Itsehän olen elänyt parisuhteessa jo yli 30 vuotta. Oma suhteeni on muuttanut muotiaanvuiduen kuluessa. Alkuun aina oltiin yhdessä, nykyään meillä molemmilla on paljon imua juttuja, mutta silti tykkäämme olla myös yhdessä. Pääasia on se, että kuuntelee itseään ja on elämässään onnellinen. Se on tärkeintä se.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä juuri se on, kiitos Maiju! 30 vuotta on pitkä taival yhdessä, on hienoa, että sitä on kuljettu yhteisen sävelen mukaan, vaikka sointi olisikin muuttunut. <3

      Poista