Syksyn lehtikultaa ja mietteitä itseluottamuksesta

12. lokakuuta 2014



Eilen nautittiin sellaisesta syyspäivästä, joka tekee mielestäni tästä vuodenajasta ihanan. Sisäinen lapseni heitti ilmaan vaahteranlehtiä, hymyili, iloitsi ja antoi viikon painolastien leijalla samalla hiljalleen pois omilla lehtileijoillaan.

Lauantain opetuspäivä oli niin motivoiva ja ajatuksia herättävä, että olin suorastaan liikutuksen tilassa pitkin päivää. Omat mietteet juoksivat vuoristorataa: kunnioituksesta luennoitsijaa kohtaan, innostuksesta alaa kohtaan, alemmuudentunnusta omassa osaamisessa ja lopulta lujasta uskosta itseen.




Meinasin pakahtua tunteeseen, että oikea tienviitta on tainnut löytyä ja olen viimein (opin)tiellä saavuttaakseni seuraavan risteyksen. En ole enää eksynyt, vaan voin kehittää reitin varrella itsestäni vahvemman ja taitavamman matkaajan. En ole aikoihin ollut mistään näin innoissani! Eilen heräsi myös muistakin mietteitä, joita en pysty ohittamaan.




Olen ajatellut viime aikoina paljon sitä, että pitäisi pyrkiä pois kiltintytönsyndroomasta, siitä jonka myötä ei uskalla kyseenalaistaa, sanoa ikäviä asioita suoraan tai ottaa tilaansa. Pitää toki osata olla hyvällä tavalla nöyrä, mutta ei pidä antaa muiden kävellä ylitseen.

Kertoessani eilen innoissani opinnoistani eräälle naispuoliselle tuttavalleni ja todetessani, että kenties tästä seuraa jotain hyvää, hän totesi, että mikäli olisin mies, en ajattelisi noin. Miehenä sanoisin, että minusta tulee seuraava Voguen päätoimittaja. Ajatuksessa on omaa komiikkaansa, mutta siihen kätkeytyy harmillisen paikkaansa pitävä viesti siitä, miten varsinkin me naiset olemme usein liian vaatimattomia.

Odotamme monesti, että menestys löytää meidät sen sijaan että uskoisimme itseemme, taitoihimme ja toisimme itseämme esille. Me naiset olemme usein varsin kriittisiä, kun kysymys on siitä mitä osaamme tai millaisia olemme. On tutkittu, että jo kouluelämässä pojat uskovat olevansa taitavampia, vaikka menestyisivät tilastollisesti joissakin aineissa huonommin kuin tytöt.

Sen sijaan tytöt määrittelevät oman osaamisensa alemmas kuin se käytännöntasolla on. Mietin, että mikä on pielessä yhteiskunnassa, joka kasvattaa pienestä pitäen tyttöjä, jotka kärsivät kiltintytönsyndroomasta. Ajankuvaan kuuluu jo pienestä pitäen suorittaminen ja menestymisen jalustalle nostaminen, tiedostan kyllä, että samat vaatimukset koskettavat myös poikia ja heillä on omat haasteensa pärjäämisessä.




Toisaalta alan ymmärtää ja jopa uskoakin siihen, että omalla ajattelulla on suuri merkitys, sillä miten itsensä näkee suhteessa tavoitteisiinsa. Ellei usko itseensä, ei kukaan mukaan tee sitä! Huonoa itsetuntoa kantaa valitettavasti jatkuvasti mukanaan, vaikka se välillä unohtaisikin kommentoida joka asiaan.

Se on se ikävä kaveri, joka latistaa, lyttää ja uskottelee, ettei sinusta ole mihinkään. Alemmuudentunnon laput silmillä mahdollisuuksien ohi kulkeminen saa kuitenkin nyt riittää omalta osaltani! Olen päättänyt, että aion jatkossa katsoa aamulla peilikuvaani, kertoa sille, että olet hyvä juuri noin, sinä osaat, kehityt, olet pystyvä ja sinä tulet menestymään.

Vaikka se tuntuisi vaikealta ja aluksi jopa teennäiseltä (hittoon suomalainen vaatimattomuus), kenties se lopulta saa myös soraäänisen itsetunnon muuttamaan näkemystään sen omistajasta. Peilikuvalle lausutut sanat eivät tietenkään ratkaise kaikkea, mutta kenties nyt on aika alkaa haastamaan myös omaa itsetuntoaan kasvuun, uutta, kun ei voi postimyynnistä tilata.

Uskokaa itseenne ja unelmiinne!

Misorella

6 kommenttia :

  1. Minäkin heittelin eilen lehtiä ilmaan. Samanlainen lapsi asuu mussa sisälläni. Minä olen aina ollut sellainen, että uskon itseeni. Sanon aina, että jos en itse uskoisi itseeni, ei kukaan mukaan. Tietenkin pitää kuitenkin olla toiset huomioon ottava eli jollain tavalla nöyrä, mutta usko itseensä pitää säilyttää ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viisaita sanoja! Sinusta sen jotenkin näkee, että olet sinut itsesi kanssa. Se on enemmän kuin hienoa! <3

      Poista
  2. Komppaan maijua 😊. Paitsi etten ole vielä heitellyt lehtiä ilmaan. Ehkäpä jossain elämässä...

    t: Serkku

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, elämä voi myös joskus yllättää. ;)

      Poista
  3. Lauantain opettaja oli kyllä innostava. Tekstisi on totta, mutta olen myös sitä mieltä, että naisilta vaaditaan aika paljon. Itselläni on pari tuntia päivässä omaa aikaa, pitäisi opiskella, urheilla, tavata ystäviä, hoitaa ruuat, koti ja lapsi... Härdelli on niin hurja, että ehkä niiden miesten ilman pieniä lapsia on helpompi panostaa vaan uraan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perhe tekee varmasti oman lisän naisen arkeen ja tuntien aikatauluttamiseen. Hatun nosto siis sille, että jaksat opiskella, kun sinulla on pieni lapsi kotona. :)

      Poista