Kun tunnetilat heittelevät tarvitaan turvapaikka

28. huhtikuuta 2014



Viime viikko tuntui vuoden pituiselta hamsterinpyörältä, kun tunnetilat vilahtelevat rosvosektorilta jättipotteihin. Matkaseurana väsymys ja harmitus asioille, joille ei löydy suoria vastauksia tai selkeitä suunnistusohjeita.

Sama vanha veisu. Kaikki päällisin puolin hyvin, mutta silti neuvottoman hukassa sen suhteen mitä isona haluaisi olla, mitä tavoittelisi, minkä pyrkimysten takia ryhdistäytyisi ja mihin panostaisi. Turhautumista siitä, että ei osaa elää vain hetkessä, vaikka niin luulikin. Vihainen itselleen siitä, että pitäisi tietää, voidakseen olla tässä ja nyt, mitä seuraavan oven takaa löytyy.

Ihmissuhteiden kanto vahvana läsnä, ymmärtäen ja voimavarana, jota ilman maailma kolhisi likaa silloin, kun on haavoittuvimmillaan. Lieventävänä asian haarana arjen muut tärkeät asiat, jotka luovat harmoniaa kaaoksen keskelle.

Kaikki periaatteessa hyvin, mutta silti tunne siitä, että ei löydä paikkaansa, on vain väärässä kohteessa väärään aikaan. Tunne siitä, että palaa aina lähtöruutuun, samoilla matkaeväillä kuin lähtiessään. Olo siitä, että tyytyy johonkin sen sijaan, että nauttisi kokemastaan, ottaisi hetken vain elämänvaiheena, joka kouluttaa ja kasvattaa.

Palo siitä, että haluaisi olla jossain erityinen, taitava, rakentaa sen ympärille arjen ja toimeentulon, sopivasti vuorotellen. Ympärillä kysymysmerkkejä joista puuttuu kysymykset saati vastaukset. Oman identiteetin kartoitusta, olemalla kuitenkin liian lähellä nähdäkseen.

Paljon pieniä oivalluksia, jotka auttavat eteenpäin, mutta eivät aukaise suurimpia solmuja. Sammumatonta kunnianhimoa ilman kohdetta, jolle sitä juottaisi ja mistä sitä ammentaisi. Samaan aikaan sietämättömän onnellinen ja onneton, onneksi kuitenkin eri syistä.

Joku saattaisi todeta tähän, kirjoittajan käyvän läpi kolmenkympin kriisiä. Siinä asia, johon en osaa ottaa kantaa. Kai senkin tietää vasta jälkikäteen, kauempaa tilannetta jälkikäteen arvioiden voi tunnistaa syyllisen tunnistusrivistä omaan tunneskaalaansa.

Tiedän, että vastauksia ei voi etsiä kukaan muu kuin minä itse. Ehkä tässä tapauksessa vastaus pitää löytää osatakseen kysyä. Kenties pitäisi vain malttaa ja katsoa mitä nurkan takana odottaa. Voisin toki olla kirjoittamatta siitä, miltä elämänmeno ajoittain tuntuu, mutta toisaalta, silloin loisin kuvaa joka on päälle liimattu.

Joku saattaa ajatella, että näihin aatoksiin olisi syytä palata toistamisen sijaan vasta sitten, kun on jotain uutta kerrottavaa. Teen tämän sillä en ole täydellinen, joskus pilke silmäkulmassa hämärtyy ja iloisuus vaihtuu mökötykseen. Mörökölliys on kavala olotila, jolle mikään lääke ei ensi yrittämällä maistu.

Näissä tunnelmissa, huomasin, että lämpö ja rauhallinen juoksulenkki toivat sellaista helpotusta, jota kireän kiukkuinen olotila vaati purkautuakseen. Mikään ei ratkennut lenkin aikana, mutta sen jälkeen oli kuitenkin helpompi hengittää.

Aivojen tuuletus, kirjaimellisesti, auttaa toisinaan. Totesin löytäneeni myös Helsingistä oman turvapaikkani, kun maailman(i) myllertää. Lahdessa se oli satama ja Ankkurin rannat Vesijärven syleilyssä, täällä siksi on muodostunut Seurasaari.

Siltaa ylittäessä sitä ikään kuin jättää huolet odottamaan lenkkeilijää paluumatkalta ja hyvällä tuurilla osa niistä on lenkin aikana eksynyt omille teilleen.

Misorella

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti