Hukassa läsnäolon virrassa olematta silti läsnä itselleni

8. huhtikuuta 2014



Harmaamusta ulkoasultaan, mutta ei järkkymättömän mustavalkoinen mieleltään. Siinäpä ajattelemista. Väsynyt mieli kaipaa yön kehtoon lepoon eheytymään. Värit saavat odottaa lämpimämpiä säätiloja, kun huhtikuu saa vetämään asenneteepparin päälle ja verhoamaan paljaat käsivarret neulostakin lämpöön.

Kevät leikkii hippaa väistyvän talven kanssa auringon toimiessa vähemmän puolueettomana erotuomarina. Vesilätäköistä voi nähdä kuvajaisensa, sumeana, mutta tunnistettavana, jos vain malttaa pysähtyä ja katsoa.

Onnellinen, mutta silti jotenkin haikea, tunnemittarin välitila, jolle ei löydy sanoja. Kaipuu johonkin, mitä varten ei ole kirjoitettu karttaa, jolla suunnistaa. Ärtynyt, mutta silti hereillä koko sydämestään. Malttamaton ja kiireinen, mutta kuitenkin vailla selkeää määränpäätä. 

Läsnä, mutta silti jo seuraavassa hetkessä sen sijaan, että ottaisi irti kaiken tästä ja nyt. Takaraivossa kajahtavat sanat "pitäisi" ja "täytyy tehdä". Some vetää samanaikaisesti puoleensa kuin magneetti, jolle ei kykene olemaan immuuni. 

Illan kävelylenkillä oivalsin asian, jonka tuntui ihmeelliseltä kaikessa yksinkertaisuudessaan. Tunsin näkeväni kirkkaasti, kirkkaammin kuin aikoihin. Ajatus oli odottanut, vihjaillut satunnaisesti olemassaolostaan, jotta löytäisin sen, kun sitä kipeimmin kaipaisin.

Ellemme laske öitä, en muista koska olisin viimeksi vain ollut tekemättä ja suorittamatta jotakin. En tavoita hetkeä koska olisin ollut hiljaa, rauhassa, tunnustellen, ympäristöä havainnoiden ja vain itseäni kuunnellen. Arjesta on tullut suorittamista, joka omalta osaltaan saattaa antaa vääriä suunnistuskoordinaatteja Nukkumatille.

Kauppareissulta kotiin kulkiessani, huomasin, että olen siinä, ilman puhelinta, tietokonetta, kommunikointia, kirjaa, to do -listaa, työasioita tai korvissa pauhaavaa musiikkia. Hetki tuntui maagiselta. Niinkin arkinen tapahtuma kuin ostosten jälkeinen kotimatka sai itselleen hyvänolon leiman, jota en ollut edes muistanut kaivata.




Se sai minut ymmärtämään, että olen hukannut itseni läsnäolon virtaa olematta silti läsnä itselleni. Ajatus ei tuntunut hyvältä, tuntui oikeastaan aika pelottavalta saada itsensä kiinni, suoraan rysän päältä.

 Olen huomannut monta kertaa, että mitään tekemättä oleminen on ollut koettelemus, en ole meinannut malttaa nauttia esimerkiksi kylpyhetkestä, vaan kaivannut heti jonnekin toisaalle. Ihan kuin suorittamisesta olisi muodostunut itseisarvo ja huomaamattani olisin teljennyt itseni selliin, jossa ei ole seiniä, mutta ei myöskään ulko-ovea.

En ole ennen tätä iltaa oivaltanut kuinka syviin vesiin tämä rauhoittumisen tiedostamaton karttelu on päässyt. Virikkeiden armeija on miehittänyt alitajuntani ja ne kaipaavat jatkuvasti uusia valloituskohteita usuttaen minut taistelukentälle sokeana ilman tietoa rauhasta.

Kenties olisi aika alkaa vierottamaan itseään osittain puhelimen ihmeellisestä koukuttavasta maailmasta, juosta joskus juoksulenkki luontoa kuunnellen, venytellä hiljaisuudessa, istahtaa julkiseen ja vain olla omien aatteiden kanssa, hengittää syvään, ajatella hyviä asioita ja kerätä voimia seuraavaan päivän koitokseen.

Koska viimeksi sinä olet ollut omissa ajatuksissasi tekemättä mitään, kuulostellut mitä sinulle kuuluu ja miten voit? Milloin olet viimeksi rauhoittunut edes puoli tuntia päivässä ilman häiriötekijöitä? Jos et osaa vastata, ehkä on aika havahtua ja ottaa ohjat omiin käsiin. Saatat yllättyä positiivisesti. :) Itse aion tarttua tähän ahaa-elämykseen ja tunnustella mitä sillä on vielä kerrottavanaan.

Neulostakki Bik Bok
Farkut H&M
T-paita New Yorker

Misorella

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti