Viikon tähtihetkiä

11. elokuuta 2013



Sininen hetki voi olla sekin, kun ihastuu mansikoihin, jotka ovat kylpeneet klassikkosuklaassa. Pieni pala taivasta makuhermojen kiitoradalla, suu messingillä ja paljaiden jalkapohjien alla viileän sileä kallio. Voimakkaana tunne kuin olisi juurillaan, yhtä luonnon kanssa ja samalla mukana häämatkalla, jossa kaksi herkkua juhlivat täydellistä liittoaan.




Siinä se nyt on, nimittäin täydellinen huulipunasävy. Tähän on tultu, että seuraavaksi sitä löytää itsensä kukkakuvan kanssa ihmettelemästä ja mallailemasta kosmetiikkaosastolta mikä tarjokkaista suostuisi ryhtymään värikaimaksi tälle täydellisen punaiselle kaunottarelle.

Arki on huomattavan paljon jännittävämpää, kun ei mene aina kauneusasioissakaan siitä mistä aita on matalin, aina voi lähteä vaikka persoonallisen aarre(väri)kartan kanssa huulipunaostoksille.




Kesää saattamaan saapuva syksy on aloittanut maalausurakkansa hienovaraisella luonnostelulla. Lehtivihreässä kylpevät puut ovat kuin ikääntyvät ihmiset, joiden hiuksiin alkaa ilmestyä hopeisia säikeitä, puilla säikeet ovat vain kullankeltaisia, kun syksy pukee vaivihkaa puita omiin juhliinsa lehti kerrallaan.

Huomasin eilen ohikulkumatkalla, että syys oli testannut väripalettiaan tiiliseinää kiipeävään köynnökseen ja se sai pienen kulkijan pysähtymään ihastelemaan sen kauneutta elokuun auringon alla.




Ulkona kuivattu pyykki tuoksuu kesätuulelta, raikkaalta ja ennen kaikkea lapsuudelta. Siinä on saamaa sisäänrakennettua nostalgisuutta, kuin pullantuoksussa. Kun olin pieni, äiti leipoi usein, minä seurasin silmä kovana leivonnan vaiheita, sekoitin taikinaa ja sain tehdä omia pikkupullia.

Jos aamu oli ajanut leipurin varhain ylös, koti tuoksui kanelilta jo ennen pienen prinsessan ylösnousua. Silloin aamupalapöydässä saattoi odottaa pientä äidin varta vasten hänelle leipoma pullapoika, jolla oli silmät, nenä, suu ja napit rusinoista.




Lapsilla on taito elää hetkessä, nauttia siitä mitä juuri silloin ovat tekemässä. He eivät mieti mitä siitä hetkestä puuttuu tai mikä tekisi siitä hienomman, vaan rakentavat saatavilla olevista puitteista elämyksen, heittäytyvät koko pienellä sydämellään virtaan, joka kuljettaa ja kantaa.

Aikuisilla olisi paljon opittavaa siitä taidosta. Onneksi minulla on pieniä ystäviä muistuttamassa asiasta, erityisesti pieni kummityttöni, joka ratsastaa luovuuden aallonharjalla ja huikkaa kummitädinkin mukaan surffaamaan.

Misorella

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti