Kukaan ei ole täydellinen - eikä tarvitsekaan

13. elokuuta 2013



Viime viikko oli varsin hektinen, uusi koti löytyi ja samalla alkoi rumba, jossa hiki otsassa otettiin haltuun askelia muuttoon liittyvissä käytännönjärjestelyissä. Viikon aikana moni asia loksahti paikoilleen, vaikka kieltämättä pienisuuri stressipiikki nostikin päätään ennen kuin varsinaiseen muuttopäivään liittyvät asiat löysivät ratkaisunsa.

Tavaroiden eri osoitteisiin roudauksen (lue uudelleensijoittelun, eikä puhuta vielä edes uudesta kotiosoitteesta), kaappien sisältöjen läpi käymisen, pakkaamisen ja kaupungilla / netissä asioiden hoitamisen ohessa ei jaksanut enää edes ajatella liikuntaa.

Ne harvat hetket, kun ei tarvinnut suorittaa mitään, vietti mieluiten rauhoittuen ja herkutellen ystävien kanssa. Vaikka myönnettäköön, että takaraivossa oli huono omatunto siitä, että en ollut kiitämässä juoksupoluilla harjoitteluviikon kuusi mukaisesti.

Liikunta olisi varmasti helpottanut stressikäyrääkin, mutta silloin, kun liikunnanilo muuttuu pakkosuorittamiseksi ajatuksella yksi asia lisää, joka on pakko hoitaa päivän aikana, silloin mennään metsään ja pahasti. Toki tavoitepuolikas lähenee ja hommaa ei kannata lyödä läskiksi tässä kohtaa, toisaalta omaa kehoa pitää osata kuunnella ja levätä kaiken muun fyysisen ja henkisen koheltamisen ohella.

Päätinkin, kun viikko läheni puoliväliä ja tehtävälista näytti edelleen täydeltä ja lenkkien saldo nollaa, että annan vain suosiolla juoksun olla tältä viikolla ja keskityn hoidettaviin asioihin ja muihin menoihin.Stressiä helpotti myös se, että muuttoasioista pystyi puhumaan ystävien kanssa herkuttelun lomassa. Ei turhaan puhuta sielujen sympatiasta ja lohturuoasta. Hyvä pulla ja sen muut makeat ja suolaiset herkkukaverit ja heti oli parempi mieli.

Minkä sitä kuitenkaan ihminen luonnolleen voi, sillä tapani mukaan tuskastelin jossain vaiheessa sitäkin, että herkuttelin päivittäin ylenpalttisesti, mutta en vaivautunut silti harrastamaan liikuntaa. Ystäväni nimesi viikon hiilaritankkausviikoksi ja totesi, että se tulee varmasti tarpeeseen, ensi viikolla jaksaa sitten taas juosta.

Viime viikko oli myös hyvä muistutus itselleni siitä, että apua kyllä saa, sitä pitää vaan rohkeasti osata ensin pyytää, sitä kautta ne muuttojärjestelytkin löysivät yksi toisensa jälkeen auttajansa. Tämän viikon tiistaijuoksulenkin jälkeen olo on energinen ja iloinen.

Näin jälkikäteen, kun katsoo viime viikkoa taaksepäin ei tapahtunut mitään peruuttamatonta. Treenit jatkuvat ohjelman mukaisesti hyvillä mielin ja hitto vie nautin jokaisesta ylimääräisestä suupalasta, jonka viime viikolla söin. Todettakoon, että, ei en aio ylisuorittaa kuluvalla viikolla viime viikolta tekemättä jääneitä lenkkejä, vaan jatkan siitä mitä viikon seitsemän ohjelma juoksupäiviin tarjoilee.

Herkuttelu on elämän suola ja sokeri (olenpas nokkela...), mutta silti ei tee pahaa kiinnittää huomiota tekemiinsä ruokavalintoihin ja juuri sitähän normaali arjessani teen. Tästä jatkan luontevasti myös tällä viikolla. On hyvä muistaa, että perusterveellisesti syövän, liikkuvan ihmisen maailma ei kaadu yhteen herkutteluviikkoon.

Joskus vuosia sitten viime viikko olisi ollut minulle tekosyy jatkaa samaa linjaa tulevat viikot. Ei, en puhu nyt siitä, että söin viime viikolla yhden pullan, vaan siitä, että söin päivien ruokailuhetkistä suurimman osan epäterveellisesti ja valitettavasti sen huomasi myös fyysisenä huonona olona, velttoutena ja väsymyksenä.




Tänään löydän itseni tilanteesta, jossa viime viikko on kuitenkin vain elettyä elämää. Tällä viikolla saan ottaa taas voimautuneena ilon irti liikunnasta (ilman, että se on suorittamista) ja nauttia hyvän perusruoan syömisestä ja sen aikaansaamasta olosta.

Se miksi tästä kirjoitan, on oivallus, jonka aamulla koin. Terveellisistä elämäntavoista on tullut muutaman viime vuoden aikana ihan todellinen elämäntapa eikä pelkkää puhetta ja korulauseita. Oivalsin, kun jokin asia on vakaalla pohjalla, sillä tiellä on helppo jatkaa, vaikka välillä eksyisikin syvälle Hannu ja Kerttu -sadun piparkakkutaloon.

Paljon liikuntaa harrastavana en sure myöskään syötyjä kaloreita, vaan vieroksun nykyään ennemminkin sitä fyysistä olotilaa, jonka runsas roskaruoan määrä elimistössä aiheuttaa. Mainittakoon vielä, että totaalikieltäytyminen harvoin toimii pidemmällä tähtäimellä, kohtuus kaikessa on huomattavasti järkevämpi ohjenuora.

Viime viikon jälkeen se onkin taas helppo muistaa: aion jatkossakin syödä herkkuni hyvällä omallatunnolla, mutta jokaista houkutusta, minkä näkee, ei myöskään tarvitse nauttia. Itse koen, että satunnaisten normaalin arjen herkkupäivien syömiset on järkevää suhteuttaa muuhun päivän syötyyn ruokaan. Se on minun tapani nauttia jostakin spesiaalista hyvillä mielin.

En halua tällä kirjoituksella saarnata jonkin asian puolesta tai vastaan, totean vain, että kultainen keskitie toimii useimmiten asiassa kuin asiassa. Jokainen tallustaa tavallaan, mutta minun askeleeni on hieman kevyempi, kun elän valitsemaani arkea.

Toinen syy miksi kirjoitan aiheesta, on, että olen hehkuttanut koko blogini olemassaolon ajan siitä kuinka minä syön terveellisesti ja kuinka minä harrastan liikuntaa (niistä kuvissa/teksteistä vilahtelevista herkuista huolimatta), siitä saattaa muodostua kiiltokuvan kaltainen kuva. Sitä saa helposti hohtavamman sädekehän päänsä päälle kuin pystyy kantamaan.

Kuten jo otsikossa totesin, kukaan ei ole täydellinen - eikä tarvitsekaan, sehän se tässä parasta onkin. Kun kompastuu, se ei ole maailman loppu, täytyy vain nousta ylös ja jatkaa matkaa, osata nauttia silloin tällöin elämästä ja muistaa myös, kun kompuroi, voi nähdä jotain sellaista mitä ei muuten ohi kulkiessaan olisi itsestään oivaltanut.

Misorella

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti