Lauseaallokkossa aluksella nimeltänsä Blogi

18. heinäkuuta 2013



Se tunne, kun tiedät jo ensimmäisten sivujen jälkeen olevasi koukussa lukemaasi kirjaan. Tarinan edetessä sivuilta tutuksi tulevat henkilöhahmot muuttuvat enemmän todeksi, saavat mielikuvissa kasvot ja kuulet heidän ääneensä, tunnet heidän ilonsa, tuskansa, jännität heidän puolestaan ja haluat uskoa asioiden järjestyvän. Kun tällainen kirja, joka merkitykseltään on muuttunut paljon enemmäksi kuin kansien verhoamaksi sivukokoelmaksi, loppuu, sitä tuntee olevansa hukassa, jäävänsä yksin.

Sitä uppoutuu kuvitteelliseen tarinaan niin, että välissä ei malttaisi nukkua, silloin viimeisen sivun jälkeen jää usein jotenkin kovin tyhjä olo. Tarkemmin ajateltuna päiviin jää kirjan mentävä aukko, eikä minkä tahansa kirjan, vaan juuri sen joka on vienyt sinut mennessään ja jonka seikkailuja olet myötäelänyt. Kuulostaako tutulta, vai olenko ainut joka lukee kirjansakin näin tunteella? Koska itse olen näin vietävissä, ehkä juuri siitä syystä rakastan kirjasarjojen lukemista, niiden ansiosta tarina saa jatkoa, odotus palkitaan ja voi taas heittäytyä pienelle pakomatkalla todellisuudesta kuvitteellisen tarinan virtaan.

Kesä on minulle aikaa, jolloin pöydälleni kertyy kirjapino kesälukemistoksi. Yllä olevasta ylistyspuheesta johtuen minun ehkä kuuluisi esitellä jokin loistava kirjasarja, mutta ei, teen taas tämänkin hieman nurinkurisesti. Luin nimittäin vähän aikaa sitten erään pokkarin, joka ei yltänyt sisällöllisesti suosikkikirjojeni joukkoon, se ei varsinaisesti aiheuttanut tunnepurkauksia itkusta ääneen nauramiseen, mutta se sai minut hymyilemään usein.

Huomaamattani jäin kuin jäinkin koukkuun ja uiskentelin innokkaasti loppuratkaisun perässä viimeiselle sivulle asti. Ehkä juuri se, että en kokenut valtavaa tunneskaalaa sai minut saavuttanut yhden pohjanoteerauksen huipentuman luku-urallani, laitoin nimittäin kirjan loppumetreillä mainitun biisin soimaan, kuuntelin samaa kappaletta kuin päähenkilö, kun hän asteli viimeisillä tekstisivulla kauas pois viedessään mukanaan tarinansa jatkon. Kaikessa korniudessaan täytyy myöntää, että se sai kylmät väreet kulkemaan selkärankaani pitkin.

Jonkinlaisen aukon tämäkin kirja jätti päättyessään, luulen, että se johtui siitä, että samaistuin blogiteeman ansioista kirjaan enemmän kuin tajusinkaan. Oikein harmitti, että hän ei enää kirjoita blogiaan, kerrankin olisi ollut mahdollisuus kurkata mitä kirjan päähenkilölle kuuluu. Catherine Sandersonin Petite Anglaise -blogiin (2004-2009) pohjautuva kirja sai minut miettimään myös omaa suhdettani bloggaamiseen.

Se sai minut pohtimaan millainen bloggaaja minä haluan olla, mitä haluan kertoa tai jättää kertomatta lukijoilleni. Tekisinkö päiväkirjamaisia postauksia vai tarjoilisinko vain palasia elämästäni? Kun keväällä rohkaistuin luomaan oman blogin, ajattelin olla näyttämättä kasvojani ja kirjoittaa nimimerkin takaa. Lyhyessä ajassa totesin, että yhtälö ei toimi omalta osaltani, kuvat tarvitsevat kasvot.

Vieläkään en ole kokenut omakseni päivittää blogiani päiväkirjamaisesti "mitä minulle kuuluu tänään" -päivityksin. Lähes puoli vahingossa kerron kuitenkin tarinaani jo pelkästään kuvanostojen kautta. Tämä tuntuu luontevalta, sillä näen ympärilläni olevan maailman visuaalisina kuvasarjoina omassa päässäni, tapahtumat ja sana-assosiaatiot vievät ajatuksia eteenpäin kuvin.

Ehkä juuri sen takia minulle on luontevaa kertoa valokuvien kautta itselleni tärkeistä asioista. Jotkut ystävistäni ovat (luvan kanssa) päätyneet osaksi blogini kerrontaa. He ovat rakkaita ihmisiä, jotka jakavat kanssani yhteisiä kokemuksia. Nämä hetket ovat tärkeitä ja on tuntunut luentavalta jakaa koettu ilo myös muille, kuitenkin kaikkien yksityisyyttä kunnioittaen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että niiden ystävien kanssa, jotka eivät blogissa näy, jaetut hetket olisivat minulle jotenkin vähempi arvoisia.




Olen huomannut kesän aikana, että olen rohkeammin alkanut kertomaan mitä ajattelen ja miten koen itselleni tärkeistä asioista. Näkökulma on omakohtainen, pohdinnat eivät ole yhteiskuntaa tai maailman epäkohtia puheenaiheiksi nostavia, vaan ihan jokapäiväisiä asioita, jotka minun omassa pienessä maailmassani ovat pinnalla juuri sille hetkellä. Jonkinlainen tarve avautua on yllättävän kova ja samaan aikaan hirvittää kuinka helppoa on kirjoittaa julkisesti asioita, joita ei välttämättä kertoisi kasvotustenkaan puolitutuille ihmisille.

En sano tätä sillä, että etten voisi seistä kirjoitusteni takana. Tiedän kyllä missä raja kulkee, mihin haluan vetää yksityisyyden suoja-aidan. Joskus sitä tajuaa silti olevansa aika paljas ja haavoittuva, kuka tahansa vieras voi lukea mitä minun maailmaani kuuluu. Samaan aikaan tämä on kiehtovaa, yllättäen kokeiluna lähteneestä blogista on tullut minulle tärkeä, se on minun kanavani tehdä jotakin omaa.

Seuraan päivittäin muutamaa blogia, joiden kirjoittajat antavat itsestään paljonkin julkisuuteen. Juuri tämä saa lukijan koukkuun, samaistumaan ja myötäelämään, niin kyllä luit oikein, vieraan ihmisen arkea. Tiedän myös, että jokainen valitsee mitä itsestään kertoo ja bloggaaja-minä on vain yksi osa kirjoittajaa, näin on myös omalla kohdallani.

Jotkut bloggaajat ovat tulleet itselleni viime kuukausina tärkeiksi, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Sitä oikein odottaa, että pääsee lukemaan mitä henkilölle X kuuluu, tuntuu kuin bloggaaja olisi yksi ystävä, joka ei kuitenkaan tunne minua. Jossain vaiheessa huomasin, että kerroin ystävilleni mitä joku bloggaaja on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Siinä kohtaa tajuaa, että niin, kerron juuri mitä jollekin vieraalle ihmiselle kuuluu ihan kuin hän kuuluisi kaveripiiriini. Hämmentävää!

Vuoden alussa en olisi uskonut, että blogimaailma voisi viedä minut näin mennessään, niin bloggaajana kuin lukijana. Blogeista on tullut eräänlaisia kirjasarjoja, joihin voi palata päivittäin ja sitä toivoo, että tarina ei päättyisi milloinkaan. Hassua miten voi tuntea sielunkumppanuutta ihmistä kohtaan, jota ei edes oikeasti tunne.

Bloggaajista on tullut todellisia arjen seikkailujen henkilöhahmoja, joiden tarinaa on kunnia myötäelää. Kirjoitan tätä blogia itselleni ja ystävilleni, mutta, jos joku muu joskus saa tästä hyvää mieltä tai inspiraatiota, olen saavuttanut tavoitteeni. Aika näyttää millaiset suuntaviivat tämä blogi ottaa omakseen. Hyviä lukuhetkiä tähänkin päivään, mikä ikinä tarina sinulla juuri tällä hetkellä onkaan kesken!

Misorella

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti