Juoksua rantaviivan tuntumassa ja koordinaatioharjoitteita

30. heinäkuuta 2013



Lahdessa riittää rantaviivaa juostavaksi, sunnuntain 12 km lenkillä aurinko paistoi ja jalat rullasivat hyvin eteenpäin. Siitäkin huolimatta mielen valtasi pieni haikeus, minun tulee nimittäin ikävä näitä tuttuja juoksureittejä ja kimmeltävää vettä.

Täytyy toivoa, että tuleva koti sijaitsee Helsingissä niin, että järven läheisyys muuttuu merenrannaksi, joka tarjoaa uusia kiehtovan kauniita juoksumaisemia. Eikä sillä, että nämä olisivat lopulliset jäähyväiset, kaikki tiet tuntuvat vievän aina takaisin Lahteen, tavalla tai toisella.




Osallistuin eilen kuntosalini juoksuspeciaaliin, jossa tehtiin koordinaatioharjoituksia. mm. polvennostojuoksua, kanta-pakarajuoksua, kuopaisujuoksua ja -hyppyjä. Kahta ensimmäistä olenkin tehnyt lämppärinä aina ennen lenkille lähtöä hölkän ja lyhyiden spurttien seurana, mutta muut harjoitteet olivat hieman haastavampia uusia tuttavuuksia.

Treenien lopuksi etenimme vuorojaloin vielä niin, että toinen jalka oli koko ajan ilmassa ja ponnistimme eteenpäin juosten vain yhdellä jalalla. Voin sanoa, että pakarat ja reidet ovat huutaneet tänään hoosiannaa saatuaan hieman totutusta poikkeavaa kyytiä! Hyvä niin, sillä lihakset tarvitsevat välillä uusia ärsykkeitä kehittyäkseen.

Säännöllisellä harjoittelulla olisi mahdollisuus siirtää hitaasti, mutta varmasti hyöty myös varsinaiseen juoksutekniikkaan. Juoksemaan lähtiessä ei suinkaan ole tarkoitus tehdä näitä kaikkia harjoitteita kerralla vaan valita lenkin alkuun joitakin niistä. Ryhmän kanssa loikkiessa tyylinäytteet herättivät ohikulkijoissa hilpeyttä. Luulen, että yksinään niitä tehdessä sitä vasta katseita kerääkin, mutta mitä sitä neiteilemään, pää pystyssä vaan kohti uusia tavoitteita. :)

Misorella

Viiksiniekkoja, punaisia kukkia ja reppulöytö ullakolta

27. heinäkuuta 2013


Kävin morjestamassa Pinjaa koti-kotona. Kahden "viiksivallun" kohtaaminen on aina yhtä hyörintää ja pyörintää. Pinjalla riittää kattimaista rakkautta jaettavaksi, yksi pieni rakkauspakkaus koko kissa. Pelargoniat kukkivat äidin ikkunalaudalla täydessä punaisessa loistossaan. Eteinen toimii myös Pinjan päivätoimistona (kissa on pahin naapurikyttä ikinä).

Kukkia löytyy myös Vero Modan alelöydöstä, ihanasta tummanvihreästä sifonkikauluspaidasta, jonka helma on kiva kietaista lanteille solmuun. Sokoksen koruhyllystä tarttui aleaikaan parilla eurolla mukaan pitkään salaa haikailemani viiksikoru. Arvatahan saattaa, että pelleilyksihän se meni tämänkin kanssa. 

Hellelukemat ovat olleet tänään huimat, vesimeloni sopiikin mielestäni täydellisesti välipalaksi tällaisiin päiviin. Paras juttu kaiken muun mukavan ohella oli kuitenkin ullakolta löytynyt pienen ikuisuuden vanha nahkareppuni. Suoraan sanoen se on niin vanha, että en edes muistanut kuin hyvin hämärästi omistaneeni joskus sellaisen (vanhuus ei tule yksin...). Uuden kohtaamisen myötä lupaan, että se pääsee taas arvoiseensa käyttöön.



Misorella

Unikuvia, joskus niin toden tuntuisia

25. heinäkuuta 2013



Ystäväni yllytti minut ottamaan itsestäni kuvan, jossa näyttäisin nukkuvani. Ohjeeksi tuli rentoutua ja sitten vasta vangita hetki kuvan muodossa. Otos pitäisi tietenkin käsitellä myös mieleisekseen. Nyt yksi, jos toinenkin varmasti miettii, että miksi ihmeessä.

No, ensinnäkin lievästi yllytyshullun saa innostumaan yleensä sitä enemmän mitä hassumpi ehdotus esitetään, toiseksi, kuvasta voi nähdä miltä näyttää ilman kasvojen ilmeiden luomaa roolitusta tai peilistä vastaan katsovaa kysyvää katsetta. Ystäväni sanoin, silloin näyttää viattomalta ja nuoremmalta. Ei siis muuta kuin tuumasta toimeen, tässä tapauksessa lähes suoraan aamulla yöunilta heränneenä.

Tottahan se on, että kasvojen lihakset rentoutuneena olemus muuttuu seesteisemmäksi ja aika ikään kuin pysähtyy siihen hetkeen. Ensimmäinen unimaailmakuvani kuvastaa verkkoa, joka kietoo näkijänsä seittiinsä. Hienot impulssit kuljettavat tapahtumia salamannopeasti tilanteesta toiseen, verkko värähtelee ja unikuvat muuttuvat.

Minusta on ihana lahja nähdä unia (painajaisia lukuun ottamatta), mutta olen huono muistamaan herättyäni niitä kokonaisuudessaan. Suorastaan kadehdin niitä onnekkaita, jotka pystyvät pukemaan sanoiksi yön uniikin filmimateriaalin. Vaikka en välttämättä kykenisikään antamaan konkreettisia juoniselostuksia yön seikkailuista, muistan palasia sieltä täältä ja niiden myötä koen toisinaan varsin voimakkaitakin tunnetilamuistikuvia.

Unien tapahtumille on määritelty erilaisia selityksiä, unet eivät välttämättä tarkoitakaan sitä mitä näkijä suoranaisesti unestaan itse tulkitsee. Itse en lähde analysoimaan uniani sen kummemmin tämän ajattelutavan pohjalta. Ne ovat minun uniani ja minä koen ne niin kuin itse haluan, se on maailma, jonka vain minä voin nähdä.

Joskus unet ovat katkeransuloisen todellisia, niissä tapahtuu asioista, joita oikeassakin elämässä toivoisi toteutuvan. Niistä unista jää kaikista voimakkain tunnetila ja vaikka itse unesta ei muista enää myöhemmin paljon mitään, uni saattaa henkilöityä johonkin paikkaan, tapahtumaan tai ihmiseen. Silloin unesta muistijäljeksi jäänyt tunnetila saattaa vallata mielen asiayhteydessä vielä pitkänkin ajan päästä.




Mielestäni unet ovat kuin täydellisiä pisaroita, jotka pudotessaan muuttavat muotoaan, kosketuspinnan tavoittaessaan laajenevat ja jatkavat matkaansa, kunnes ne pysähtyvät. Joskus, joku uni saattaa jatkua tai toistua useampana yönä peräkkäin.

Uni on silloin kuin tarina, joka jatkuu siitä mihin edellisenä yönä jäätiin. Hämmentävää on, että sitä saattaa ajatella myös unessaan, että taas tämä uni, aivan kuin katsoisi uusintana jotakin tuttua tv-sarjaa. En tiedä mistä sekin johtuu (vilkkaalla mielikuvituksella tuskin on mitään vaikutusta asiaan...), mutta näen usein seikkailu-unia tai unikuvia, joissa ollaan vuosikymmenellä, jolloin en ole itse edes syntynyt.

On ihailtavaa miten pikkutarkasti ja uskottavasti uneen rakentuu puitteet näille unielokuville. Jostain syystä nämä ovat myös niitä unia, mistä muistan enemmän kuin muista yöllisistä kuvista.

Tähän yhteyteen olisi tietysti ollut hieno kertoa, jokin hauska uni, mutta eivätpä yksittäiset palat eri unien palapeleistä taida ketään viihdyttää. Niitä tunnetilojakin ilman varsinaista sanoiksi puettavaa unitapahtumaa on hieman vaikea jakaa. Sen sijaan toivotan kauniita unia! P.S. Kokeile pois, mielesi tekee kuitenkin ottaa se oma kuva. ;)

Misorella

Hyppy tuntemattomaan - uusi koti hakusessa

24. heinäkuuta 2013



Pahus sentään, iloa saadusta opiskelupaikasta varjostaa puolittain auringon edessä itsepäisesti seisova mörkö, jonka nimi on Asuntoa Vailla. Yritän olla sitä ovelampi ja saada sen huijatuksi muille metsästysmaille. Taktiikkaa hioessa sitä on joutunut kuitenkin miettimään omia periaatteitaan ja kriteereitään asunnon etsintään.

Aikuiseen ikään (vaikka siitä henkisestä aikuisuudesta aina voi olla niin varma) päässyt mukavuudenhaluiseksi lipsahtanut, vastuuntuntoinen, omaa rauhaa ja siistiä kotia arvostava oman tiensä kulkija joutuu punnitsemaan muuttoon liittyvissä vaakakupeissa painavia asioita tarkkaan. Reilu viikon verran asuntovahteja viritelleenä, hakemuksia jättäneenä ja ilmoituksia katselleena Helsingin asuntotarjonta, jota täytyisi peilata opiskelijan tuloihin, näyttäytyy varsin haastavana.

Rehellisesti sanottuna itken verta, kun katselen paikallisilla vuokramarkkinoilla olevia yksiöitä ja niiden asuinneliö-hinta-kompoa (kaksiosta en viitsi enää edes haaveilla, sama kuin odottaisi lottovoittoa). Ei paljon naurata jättää hyvästejä Lahdessa sijaitsevalle kauniille ja viihtyisälle 51 neliön keskustakaksiolle, jonka vuokra on vitsi Helsingin hintamarkkinoihin nähden.

Turha sitäkään on kuitenkaan surra, sillä vuokran ja kulkemisen (lue matkakulut) Lahti-Helsinki-Lahti välillä yhteispotti ei kuulosta sekään hyvältä opiskelijan rahapussille. Toiseksi koen, että siinä ravaamisessa ei koulun ja opiskelun ohella jäisi paljon muuta elämää, kumpaankaan kaupunkiin.

Elokuun loppuun mennessä täytyisi siis hyvästellä vanha koti ja muuttaa rakkaine tavaroineen pois. Siinä myös yksi asia mitä ei voi kuin ihmetellä ääneen, että kuka sitä tavaraa oikein hamstraa kaappeihin? Kyseisiä säilytystiloja tällä viikolla ratsanneena törmään aina uudelleen siihen, että minulla on hyvin huono tapa säilyttää kaikenlaista (lue turhaa ja tunnepitoista) ja mikäs siinä on ollut säilytellessä, kun tilaa on riittänyt.

Tulevaisuus näyttää kuitenkin tällä hetkellä soluasunnon/kimppakämpän kopilta ja jo 10 neliön asuintilasta pitäisi olla suorastaan enemmän kuin iloinen. Tästä johtuen joutuu miettimään myös mistä huonekaluista on valmis luopumaan, kaksion mööpeleitä, kun ei millään sovita yksiöön saati soluasuntoon.

Rupesin yksiöiden hintoja katsellessa miettimään olisiko siitä omasta rauhasta ja mukavuudenhalusta kuitenkin valmis hieman tinkimään tässä elämäntilanteessa. Totesin, että jos voisin itse valita kämppikseni, jonkun jo hieman aikuisemman, rennon, mukavan, elämää pilke silmäkulmassa katsovan persoonan, joka kuitenkin olisi kodista huolta pitävä, toisinaan myös omaa rauhaa arvostava ja yhdessä sovittuja pelisääntöjä noudattava, voisin harkita järjestelyä.

Sain hämättyä mörköä sen verran, että heitin useammat verkot vesille tämän suhteen, katsotaan tuottaako suunnitelma millaista saalista. Onhan tässä onneksi vielä jonkin verran aikaa asunnon etsimiselle. Toisaalta, kun on luonteeltaan järjestelmällinen ja asiat pitäisi tapahtua heti eikä sitten joskus, voi olla joskus vaikea malttaa, kun moni elämänmuutokseen liittyvä käytännönjärjestely on uudesta kodista riippuvainen.

No, ei minua pienet varjot paisteen tiellä haittaa, täytyy vain malttaa olla ruokkimatta varjon omistajaa paniikilla, turhalla hätäilemisellä ja säheltämisellä, ettei se kasva liiallisiin mittasuhteisiin. Yritän antaa pessimistiselle maailmankatsomukselle kyytiä jälleen kerran ja uskoa, että positiivisella asenteella ja teoilla verkkoon ui täydellinen kämppis, enkä enää edes haikaile oman asunnon rauhaan.

Eikä maailma ilman asuntoa elokuun loppuunkaan mennessä kaadu, silloin turvaudutaan suunnitelmaan B (onneksi vanhemmilla on iso omakotitalo) ja mietitään siltä pohjalta uusi, parempi, toimintasuunnitelma. On myös hyvä pitää mielessä, että hyvällä säkällä Asuntoa Vailla kokee syksyn tultua tarvetta vetäytyä talviunille ja tilanne ratkeaa viimeistään silloin minun edukseni. Pitäkäähän peukut pystyssä! :)

Misorella

Kesämuisto, joka pitää sisällään ruismustikkanyyttejä, tuulisia rantoja ja naurua

21. heinäkuuta 2013



Kylmästä ja tuulisestakin päivästä voi kehittyä varsin mainio kesämuisto. Ystävän kanssa, joka ymmärtää sinut puolesta sanasta, aika tuntuu usein katoavan, hyvällä tavalla. Kaksi oman tiensä tallaajaa suuntasi eilen iltapäivällä kesäolohuoneeseensa Karirannan kahvilaan ja sen jälkeen useampana kesänä lempipaikaksi nimetylle laattaruudukolle Vesijärven kainaloon.

Paikkaan, jossa ajatukset voivat lentää vapaina, liidellä kimaltelevan järven yllä ja kiteytyä lopulta ideoiksi tai havainnoiksi, joihin ei välttämättä tarvita lauseita. Maha ruismustikkanyyttiä täynnä oli helppo hymyillä tai no miten sen nyt ottaa sen jälkeen, kun on syönyt jotain mustikkaista. :) Sellaiset retket, joita aika ei sido, ovat parhaita, silloin voi pysähtyä ihmettelemään maailman menoa juuri siihen paikkaan mikä sillä hetkellä vetää puoleensa.

Hassuinta eilisessä oli, että olemme kulkeneet erään niemenkärjen ohitse satoja kertoja, mutta emme ole muka ikinä kiinnittäneet huomiota tyrskyjen viestejä vastaanottaviin rantakallioihin. Aivan kuin paikka olisi ollut lumottu ja paljastanut vasta nyt olemassaolonsa meille. Tuo kuva, jossa näyttäisi olevan kaksi turkki tuulessa hulmuavaa pikkueläintä riistakameran linssin eteen jämähtäneenä, on juuri sieltä.

Kotimatkalla bongatut alasinpilvet saivat oman osansa ajatuksenlennosta. Joskus huvittaa miten kaksi aikuista ihmistä voi olla kuin pienet koululaiset, joiden kotimatka voi venyä ihmetellessä eteen tulevia jänniä juttuja. Jos ei muuta niin aina löytyy jotain nähtävää, kuvattavaa tai tilanteita, joista syntyy omia sisäpiirin tarinoita, joille voi nauraa vedet silmissä ja niiden ansiosta elämänmittainen matka on taas hieman kevyempi taivaltaa eteenpäin.

Misorella

Syksy hiipii mieleen varkain - ei ole kuitenkaan vielä sinun aikasi

20. heinäkuuta 2013



Lumoudun kesän valoisista öistä, mutta odotan myös elokuun pimeneviä iltoja. Puhun niistä illoista, kun on vielä lämmintä ja kesä viipyy muistuttamassa itsestään hämärtyvässä illassa. Mikäli tämän viikon sääpohjanoteeraukset: taivas itkee lohduttomasti, tuuli rakentaa mielivaltaisesti hiuksistani tuulenpesää ja kylmyys ratsastaa hyisillä vaunuillaan kesän valtakuntaan, enteilevät tulevaa, jäävät lämpiminä hämärtyvät loppusuven illat haaveeksi.

Jään kuitenkin toiveikkaana odottamaan tilanteen kehittymistä ennen kuin suostun kaivamaan villasukat ja -paidat esille. Toisaalta mielessä alkaa herätä ajatus siitä, mitä kaikkea lämmintä, pehmeää ja värikästä syksyllä voisikaan pukea päälle. Lisäksi luonnonkauneudesta humaltuva janoaa hetkiä, kun luonto maalaa sielunkuvaansa siveltimellä taideteokseen, jossa maalia ja kangasta ei säästellä. Syksy, sinun aikasi ei ole kuitenkaan vielä tulla. Kesä, minun on sinua jo ikävä, palaathan pian! En ehtinyt vielä hyvästellä.

Misorella

Lauseaallokkossa aluksella nimeltänsä Blogi

18. heinäkuuta 2013



Se tunne, kun tiedät jo ensimmäisten sivujen jälkeen olevasi koukussa lukemaasi kirjaan. Tarinan edetessä sivuilta tutuksi tulevat henkilöhahmot muuttuvat enemmän todeksi, saavat mielikuvissa kasvot ja kuulet heidän ääneensä, tunnet heidän ilonsa, tuskansa, jännität heidän puolestaan ja haluat uskoa asioiden järjestyvän. Kun tällainen kirja, joka merkitykseltään on muuttunut paljon enemmäksi kuin kansien verhoamaksi sivukokoelmaksi, loppuu, sitä tuntee olevansa hukassa, jäävänsä yksin.

Sitä uppoutuu kuvitteelliseen tarinaan niin, että välissä ei malttaisi nukkua, silloin viimeisen sivun jälkeen jää usein jotenkin kovin tyhjä olo. Tarkemmin ajateltuna päiviin jää kirjan mentävä aukko, eikä minkä tahansa kirjan, vaan juuri sen joka on vienyt sinut mennessään ja jonka seikkailuja olet myötäelänyt. Kuulostaako tutulta, vai olenko ainut joka lukee kirjansakin näin tunteella? Koska itse olen näin vietävissä, ehkä juuri siitä syystä rakastan kirjasarjojen lukemista, niiden ansiosta tarina saa jatkoa, odotus palkitaan ja voi taas heittäytyä pienelle pakomatkalla todellisuudesta kuvitteellisen tarinan virtaan.

Kesä on minulle aikaa, jolloin pöydälleni kertyy kirjapino kesälukemistoksi. Yllä olevasta ylistyspuheesta johtuen minun ehkä kuuluisi esitellä jokin loistava kirjasarja, mutta ei, teen taas tämänkin hieman nurinkurisesti. Luin nimittäin vähän aikaa sitten erään pokkarin, joka ei yltänyt sisällöllisesti suosikkikirjojeni joukkoon, se ei varsinaisesti aiheuttanut tunnepurkauksia itkusta ääneen nauramiseen, mutta se sai minut hymyilemään usein.

Huomaamattani jäin kuin jäinkin koukkuun ja uiskentelin innokkaasti loppuratkaisun perässä viimeiselle sivulle asti. Ehkä juuri se, että en kokenut valtavaa tunneskaalaa sai minut saavuttanut yhden pohjanoteerauksen huipentuman luku-urallani, laitoin nimittäin kirjan loppumetreillä mainitun biisin soimaan, kuuntelin samaa kappaletta kuin päähenkilö, kun hän asteli viimeisillä tekstisivulla kauas pois viedessään mukanaan tarinansa jatkon. Kaikessa korniudessaan täytyy myöntää, että se sai kylmät väreet kulkemaan selkärankaani pitkin.

Jonkinlaisen aukon tämäkin kirja jätti päättyessään, luulen, että se johtui siitä, että samaistuin blogiteeman ansioista kirjaan enemmän kuin tajusinkaan. Oikein harmitti, että hän ei enää kirjoita blogiaan, kerrankin olisi ollut mahdollisuus kurkata mitä kirjan päähenkilölle kuuluu. Catherine Sandersonin Petite Anglaise -blogiin (2004-2009) pohjautuva kirja sai minut miettimään myös omaa suhdettani bloggaamiseen.

Se sai minut pohtimaan millainen bloggaaja minä haluan olla, mitä haluan kertoa tai jättää kertomatta lukijoilleni. Tekisinkö päiväkirjamaisia postauksia vai tarjoilisinko vain palasia elämästäni? Kun keväällä rohkaistuin luomaan oman blogin, ajattelin olla näyttämättä kasvojani ja kirjoittaa nimimerkin takaa. Lyhyessä ajassa totesin, että yhtälö ei toimi omalta osaltani, kuvat tarvitsevat kasvot.

Vieläkään en ole kokenut omakseni päivittää blogiani päiväkirjamaisesti "mitä minulle kuuluu tänään" -päivityksin. Lähes puoli vahingossa kerron kuitenkin tarinaani jo pelkästään kuvanostojen kautta. Tämä tuntuu luontevalta, sillä näen ympärilläni olevan maailman visuaalisina kuvasarjoina omassa päässäni, tapahtumat ja sana-assosiaatiot vievät ajatuksia eteenpäin kuvin.

Ehkä juuri sen takia minulle on luontevaa kertoa valokuvien kautta itselleni tärkeistä asioista. Jotkut ystävistäni ovat (luvan kanssa) päätyneet osaksi blogini kerrontaa. He ovat rakkaita ihmisiä, jotka jakavat kanssani yhteisiä kokemuksia. Nämä hetket ovat tärkeitä ja on tuntunut luentavalta jakaa koettu ilo myös muille, kuitenkin kaikkien yksityisyyttä kunnioittaen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että niiden ystävien kanssa, jotka eivät blogissa näy, jaetut hetket olisivat minulle jotenkin vähempi arvoisia.




Olen huomannut kesän aikana, että olen rohkeammin alkanut kertomaan mitä ajattelen ja miten koen itselleni tärkeistä asioista. Näkökulma on omakohtainen, pohdinnat eivät ole yhteiskuntaa tai maailman epäkohtia puheenaiheiksi nostavia, vaan ihan jokapäiväisiä asioita, jotka minun omassa pienessä maailmassani ovat pinnalla juuri sille hetkellä. Jonkinlainen tarve avautua on yllättävän kova ja samaan aikaan hirvittää kuinka helppoa on kirjoittaa julkisesti asioita, joita ei välttämättä kertoisi kasvotustenkaan puolitutuille ihmisille.

En sano tätä sillä, että etten voisi seistä kirjoitusteni takana. Tiedän kyllä missä raja kulkee, mihin haluan vetää yksityisyyden suoja-aidan. Joskus sitä tajuaa silti olevansa aika paljas ja haavoittuva, kuka tahansa vieras voi lukea mitä minun maailmaani kuuluu. Samaan aikaan tämä on kiehtovaa, yllättäen kokeiluna lähteneestä blogista on tullut minulle tärkeä, se on minun kanavani tehdä jotakin omaa.

Seuraan päivittäin muutamaa blogia, joiden kirjoittajat antavat itsestään paljonkin julkisuuteen. Juuri tämä saa lukijan koukkuun, samaistumaan ja myötäelämään, niin kyllä luit oikein, vieraan ihmisen arkea. Tiedän myös, että jokainen valitsee mitä itsestään kertoo ja bloggaaja-minä on vain yksi osa kirjoittajaa, näin on myös omalla kohdallani.

Jotkut bloggaajat ovat tulleet itselleni viime kuukausina tärkeiksi, niin hölmöltä kuin se kuulostaakin. Sitä oikein odottaa, että pääsee lukemaan mitä henkilölle X kuuluu, tuntuu kuin bloggaaja olisi yksi ystävä, joka ei kuitenkaan tunne minua. Jossain vaiheessa huomasin, että kerroin ystävilleni mitä joku bloggaaja on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Siinä kohtaa tajuaa, että niin, kerron juuri mitä jollekin vieraalle ihmiselle kuuluu ihan kuin hän kuuluisi kaveripiiriini. Hämmentävää!

Vuoden alussa en olisi uskonut, että blogimaailma voisi viedä minut näin mennessään, niin bloggaajana kuin lukijana. Blogeista on tullut eräänlaisia kirjasarjoja, joihin voi palata päivittäin ja sitä toivoo, että tarina ei päättyisi milloinkaan. Hassua miten voi tuntea sielunkumppanuutta ihmistä kohtaan, jota ei edes oikeasti tunne.

Bloggaajista on tullut todellisia arjen seikkailujen henkilöhahmoja, joiden tarinaa on kunnia myötäelää. Kirjoitan tätä blogia itselleni ja ystävilleni, mutta, jos joku muu joskus saa tästä hyvää mieltä tai inspiraatiota, olen saavuttanut tavoitteeni. Aika näyttää millaiset suuntaviivat tämä blogi ottaa omakseen. Hyviä lukuhetkiä tähänkin päivään, mikä ikinä tarina sinulla juuri tällä hetkellä onkaan kesken!

Misorella

Elämänjuna vie eteenpäin - yhden määränpään tavoite tiedossa, reitti tuntematon

17. heinäkuuta 2013



Tämä vuosi on ollut poikkeuksellinen, se on pitänyt sisällään itsensä löytämisen, eheytymisen ja henkisen kasvun aikaa. Vuosia pahasta unettomuudesta kärsineenä, vihdoin tänä vuonna unen ihmeellisen maailman löytäneenä, olen kirjaimellisesti herännyt eloon.

Lähipiirini on sanonut minun olevan kuin toinen ihminen, hyvässä mielessä. Levännyt keho on energinen ja mieli jaksaa muistaa asioita, motivoitua, oppia, innostua, suunnitella ja muodostaa päivittäin eteen tulevan palapelin palasista kokonaisuuksia ja yhteyssäikeitä elettyyn elämään ja tulevan tavoitteisiin.

Entinen pimeässä tunnelissa voipuneena eteenpäin rämpinyt kulkija näkee nykyään joskus varjoisatkin elämänpolut paremmassa valossa, nyt ne ovat vain reittejä kohti varsinaisia valtaväyliä, joiden matkan varrelta löytyy toteutettavaksi haaveiltuja unelmia ja suunnitelmia, jotka elävät, muuttuvat ja täydentyvät ajassa.

Monen muun myönteisesti elämänlaatuun vaikuttavan muutoksen ohella, tärkeänä sivutuotteena syttyi motivaatio pyrkiä opiskelemaan. Nykyinen kulttuurista ja lastenkulttuurista lumoutunut kulttuurituottaja, joka on ollut jonkin aikaa vailla työpaikkaa, päätti raivata itselleen uuden väylän aloittaa alusta.

Matkaeväänä reppu täynnä tuottajan ammattitaitoa ja vahva halu hyödyntää koulutuksen ja työelämän osaamistaan myös uudessa ammatissa. Hakulistalle löysi tiensä useampikin opiskeluvaihtoehto. Halusin kokeille mihin rahkeet riittävät, ajattelin nyt tai ei koskaan, täytyy yrittää uskaltaa ja kasvattaa unelmille siivet.

Kevät kului innostuksen vallassa, kun sain toteuttaa itseäni täällä blogissa, löysin täydellisen liikunnan riemun juoksemisesta ja vietin viikkoja pääsykoeartikkelien parissa. Pari kuukautta hujahti omistautuen lukemiselle ja vaikka lähipiiri jäikin jonkin verran huomiota vaille, läheiset elivät mukana kannustaen.

Luin usein vanhempieni luona ja Pinja katti oli tsemppaamassa pänttääjää. Jossain vaiheessa ei erottanut mistä alkaa kissa, nainen ja mistä kirja. Juna ja bussi kuljettivat minut pääsykokeisiin koettamaan onneani neljään hakukohteeseen, siinä samalla itselleni mieleisin opintien väylä alkoi pikku hiljaa tarkentua.

Luin kolmea pääsykoetta varten kasvatusalalle ja olin laittanut myös paperit hakuun ammattikorkeakoulun terveydenhoitoalan puolelle, jonne pääsin pääsykokeisiin. Minut hyväksyttiin terveydenhoitajan opintoihin Metropoliaan, Turun ja Helsingin yliopistossa jäin kasvatustieteiden (yleinen ja aikuiskasvatustiede) koulutukseen varasijoille, Helsinki ei jäänyt kuin toisen varasijapaikan päähän.

Nyt maanantaina julkaistiin kauan odotettu tieto, kevään uurastus palkittiin ja pääsin ensi yrittämällä Helsingin yliopistoon lukemaan lastentarhanopettajaksi. Terveydenhoitoalan koulupaikan vastaanottaminen ja kasvatusalan varasijapaikkojen jonotus ei tuntunut enää tarpeelliselta, sillä tämä oli se, mitä olin ymmärtänyt niin kovasti matkan varrella haluavani. 

Nuorempana ajattelin, että minulla eivät riittäisi rahkeet yliopiston luku-urakkaan, ei kannata edes yrittää. Iän tuoman varmuuden myötä työnsin ajatuksen pois mielestäni. Sisäistäessäni tietoa pääsykoeaineistoista minussa syttyi palo, joka konkreettisesti roihahti liekkeihin pääsykokeissa yliopistolla.

Se loi lämpimän tunteen, joka viestitti: tänne minä kuulun, tätä minä haluan. Tänä vuonna olen alkanut vihdoin uskoa ja luottaa itseeni sen ohella, että ystäväni ovat tehneet niin jo pitkään. Haluankin kiittää kaikkia rakkaita, jotka ovat kannustaneet luku-urakan fiiliksissä ja kokeisiin lähtiessä, eläneet täysillä mukana joka hetkessä ja jännittäneet tuloksia kanssani. Se on merkinnyt minulle paljon.

Kun minulta lastentarhanopettajan pääsykokeiden toisen vaiheen soveltuvuuskokeiden haastattelussa kysyttiin, miksi minut pitäisi valita opiskelemaan, päätin vastaukseni sanoin, että en olisi ollut valmis tähän kymmenen vuotta sitten, mutta nyt olen.

Sen sanoessani olin uskomattoman onnellinen, se oli omakohtainen oivalluksen heti ja näköjään vakuutti myös haastattelijat, sillä he katsoivat toisiinsa, nyökkäsivät ja toinen haastattelija sanoi, että tämä oli täydellinen lopetus sille päivälle. Tänään minä sanon, että tämä on täydellinen aloitus uudelle suunnalle, jonka yksi määränpää on tiedossa, mutta reitti tuntematon. Tärkeintä onkin, että tiedän olevani valmis, se mitä matkan varrelta löytyy, on kiehtova tulevaisuus.

Misorella

Viikonlopun yhdessä jaetut hetket, lettukestit ja maaseudun vihreys

Nainen, sanon sulle: Uneksi, lennä!

12. heinäkuuta 2013


Suuntasimme torstaiaamupäivällä murujen kanssa Orimattilaan Hellimöön, jossa meitä hemmoteltiin käsiparafiinihoidolla, rentouduimme mielenkeinuissa (matkapahoinvointisena keinunta otti vähän koville, mutta muuten oikein mukavaa :D) ja nautimme saunamaailman palveluista. Täydellinen irti otto arjesta, paikassa, jossa on mietitty kaikki viimeisen päälle vierailijan näkökulmasta.

Päivän saunomisen ja poreissa lillumisen jälkeen suuntasimme nälkäisinä luokseni, herkuttelimme erilaisilla salaateilla, pesto-tomaatti-vuohenjuusto-piiraalla, kauden marjoilla ja suklaakakulla. Lisäksi teimme kesäisiä drinksuja (ohje löytyy alta). Illan tullen suuntasimme Lahden Öihin PMMP:n keikalle.

Tunnelma oli todella kohdillaan, keikka uskomaton ja sanonpa vaan, että eipä arvon naisia turhaan kehuta festareiden kuningattariksi. Kaunis kesäyö jatkui toisen murun kanssa hieman pidempään, kun jatkoimme vielä ulkoilemaan sisätiloihin aamuyöhön asti. Tanssimme sukka irti kolme tuntia putkeen, taas se on todistettu, kyllä vanhatkin vielä jaksaa! :)

Pink mojito: 

6 mintunlehteä
1/2 limen mehu
2 tl sokerisiirappia
3 vadelmaa
jäämurskaa
1 1/2 mittaa vaaleaa rommia
1/2 mittaa karpalolikööriä
karpalomehua

Survo minttu lasissa, lisää limemehu, sokerisiirappi ja vadelmat. 
Kaada sekaan rommi ja likööri, lisää karpalomehua, sekoita hyvin ja lisää jäämurskaa.
Nautitaan hyvässä seurassa!




PMMP:n sanoin, kiitos rakkaille ihanasta päivästä ja illasta:

"Jang ei ole mitään ilman jinnii
Ei maailma oo mitään ilman naista
Kehotanki joka pimuu ja mimmii
A-antakaa kuulua ja antakaa haista, joo
Tääl ei sitä tarvitse anteeksi pyytää
Millään tavoin ikinä ujostella, että
Ootte täydellisiä noin
Voitte tehdä ja mennä
Nainen, sanon sulle: Uneksi, lennä!
Sä voit tehdä ja mennä
Nainen, sanon sulle
Hei mä sanon sulle: Uneksi, lennä!

 Sua ei ole tehty kenenkään kylkiluusta
Ei raudasta tai puusta
Miten tyttöjä tehdään
No ne on toisia aineita mistä tämmöset koostuu
Värikkäit palikoita rakentaa oma torni
Kun juomakulttuuriperhe kasvattaa
Tehän ootte jo oikein
Kun te ootte vaan just noin
Kaikki mitä te teette
Ja se miten te ootte
Hunninko maailmankartalle"

Misorella

Kamalat ihanat juoksuintervallitreenit

10. heinäkuuta 2013



Olen aivan irti juoksemisesta, jos se joltain on jäänyt vielä epäselväksi. :D Siitäkin huolimatta, suorastaan vihaan intervallijuoksutreenejä ja silti rakastan rääkin aikaista/jälkeistä voittajafiilistä. Lempilajini pitää sisällään katkeransuloisen ristiriitojen yhdentymän, treeniosuuden, joka saa juoksijan antamaan kaikkensa ja taas seuraavallakin viikolla ylittämään itsensä.

Pikku-Vesijärven ympäri kulkee puistossa hiekkatie, joka soveltuu loistavasti juoksuintervalleihin. Lenkki sopii myös hyvin harjoittelupaikaksi niihin päiviin, kun ei huvita lähteä juoksemaan kauemmaksi, silloin voi kiertää puiston kilometrin lenkkiä lähellä kotikulmia.

Miksi intervalleja sitten juostaan? Silloin, kun juoksukunto on sillä tasolla, että vakiolenkin jaksaa juosta vaivattomasti, kunto ei enää nouse niin kauan kuin rasitus pysyy samana. Tämä johtuu siitä, että juoksijan elimistö on jo sopeutunut toimimaan juoksun vaatimalla tasolla. Kunto Plus -lehden sivuilla kerrotaan: "Intervalliharjoittelun teho kunnon kohottajana perustuu superkompensaatioon.

Se on elimistön puolustusmekanismi, joka suojaa ylirasitukselta". Tämä tarkoittaa sitä, että intervallitreenissä elimistö rasittuu aikaisempaa totuttua treeniä rankemman juoksun myötä tavallista enemmän, silloin lihakset kasvavat ja sydämen toiminta tehostuu, jotta elimistö on valmis seuraavalla kerralla vastaamaan samantasoiseen treeniin nykytilaa paremmin. Lisätietoa intervalleista löydät täältä.

Alun perin suunnitelmanani oli noudattaa Kunto Plus -lehden nettisivuilta löytyvää 5 kilometristä puolimaratoniin -ohjelmaa, mutta ennen harjoittelun aloittamista löysin lehden tilaajana numeron 7/2003 kattavasta juoksuliitteestä itselleni vielä paremman ohjelman, jossa harjoitellaan kolme kertaa viikossa suunnittelemani alkuperäisen neljän treenipäivän sijasta.

Tämäkin ohjelma sopii kaikille niille, ketkä jaksavat juosta ennen 12 viikon ohjelmaa viisi kilometriä. Kokonaisuus tuntui omaan arkeeni paremmin sopivammalta ja itselleni tärkeää oli, että kolme treenipäivää jättää automaattisesti keholle neljä juoksusta palautumispäivää viikkoon. Varsinkin rankan intervallitreenipäivän jälkeen on hyvä pitää päivä tai pari väliä seuraavaan lenkkiin.

Valitsemani ohjelma koostuu intervallitreenipäivästä (kehosta otetaan kaikki irti) ja kahdesta muusta juoksupäivästä, joissa hyödynnetään vauhtijuoksun (juoksua vauhdilla, mutta kuitenkin niin, että vältetään maitohappoja ja pahaa uupumista) ja kestävyystreenin (juostessa pystyy puhumaan lyhyin lausein ja samaa vauhtia jaksaisi jatkaa vaikka pidempäänkin) vaihtelua.

Ohjelma lisää pieniä haasteita ja vaihtelua treeniin viikko viikolta, puolessa välissä on palauttava treeniviikko ja harjoittelu kevenee jonkin verran, kun tullaan lähemmäksi varsinaista puolimaratontavoitetta. Tällä hetkellä juostaan toisen viikon kohdalla, tästä on taas hyvä jatkaa matkaa.

Misorella

Kesän hehkua - oranssi inspis vei mennessään

8. heinäkuuta 2013



Jostain kumman syystä minulla on tapana avata hiukset jossain vaiheessa päivää aamulla niihin usein puolihuolimattomasti kietaistulta sykeröponnarilta, jota ei voi edes hyvällä tahdolla kutsua nutturaksi (varsinkaan nyt, kun hiukset ovat lyhyemmät, mutta leikattu niin mainiosti, että saan ne juuri ja juuri kiinni esim. treenatessa). Katselin tuossa päivänä eräänä ranteeseen taas lähes huomaamatta hiuksista karannutta hiuslenkkiä. Oranssi... hmmm... miltähän tämä väri näyttäisi kynsissä?

Siitä se ajatus sitten lähti, nimittäin punainen sai kesäksi kilpailijan oranssista kynsilakasta. Lumenen lakat sattuivat olemaan vielä sopivasti tarjouksessa ja ”Kesän hehkua” lähti lennossa mukaan tuomaan auringon ja kesäfiiliksen (myös sade)päivieni iloksi. Joskus se on vaan niin yksinkertaista, joku pieni hassu yksityiskohta, jopa turhamainen tyttömäinen päähänpisto, voi tehdä ihmisen iloiseksi.

Misorella

Yksilölliset, minun, Footbalance-pohjalliseni

6. heinäkuuta 2013



Sen lisäksi, että aioin kiinnittää entisestään huomiota miten jolkotan eteenpäin lenkkipolulla, totesin tarvitsevani kunnon pohjalliset juoksukenkiin. Kävin jo ennen juoksutaukoa Intersportissa ilmaisessa jalka-analyysissa, joka kertoi laskeutuneista holvikaarista, mikä ei sinänsä ollut mikään uutinen lättäjalalle. Meitsi on vähän kuin Iines Ankka. Tämä tarkoittaa siis sitä, että askeleeni kallistuu astuessa jalkojen sisäsyrjille. Yllätys oli kuitenkin, että nilkkojen linjaus oli kunnossa, eli niissä ei ollut varsinaista ylipronaatiota, vaikka olin luullut näin olevan.

Tämä oli toki huojentava tieto, sillä nilkan virheellinen asento vaikuttaa ensinnäkin koko kehon linjaukseen ja toiseksi heikentää tasapainoa, iskunvaimennusta ja työntövoimaa. Tiesittekö muuten, että juostessa alustasta kehoon kohdistuva voima vastaa vähintään 3-5 kertaa juoksijan omaa painoa?

Silloin, kun jalkojen linjaus on suora, keho kestää ja pystyy vaimentamaan hyvinkin suuria juoksualustasta kohdistuvia voimia (ja nyt ei sitten puhuta Milla Magiasta). Paino jakautuu tällöin tasaisesti koko jalkapohjalle, jalat vaimentavat iskun jalan osuessa maahan ja voima kohdistuu alustaan varvastyöntövaiheessa.

Jalkaholvia ja jalkojen oikeaa asentoa tukemaan tehtiin analyysin pohjalta yksilölliset, juuri minun jaloilleni muotoillut Footbalance-pohjalliset. Niiden ansioista iskunvaimennuskyky paranee, tehokkuus lisääntyy ja kaikkein tärkeimpänä rasitusvammojen mahdollisuus vähenee.

Oma kengänkokoni on 39, mutta sitä ei ollut pohjallisissa valmiina liikkeessä, joten omat juoksukaverini muotoiltiin koon 40 pohjallisista ja leikkasin ylimenevän osuuden kotona pois. Joku voi nyt ajatella, että voihan kenkiin ostaa liikkeestä valmiit pohjalliset, hintakin on halvempi, mistä tämä kaikki pohjallishehkutus johtuu?

Tavallisten valmiiksi muotoiltujen pohjallisten ero Footbalanceen on se, että ne eivät ole yksilöllisiä, kun taas jokaisen ihmisen jalat ovat juuri sitä. Lisäksi ne tarjoavat kummallekin jalalle täysin samanlaista korjausratkaisua, vaikka suurimmalla osalla ihmisistä jalat voivat poiketa paljonkin toisistaan.

Footbalance-pohjalliset muotoillaan tuomaan molemmille jaloille yksilöllistä tukea, jolloin ne vastaavat jalkojen kaaria ja muotoja riippumatta jalkatyypistä tai jalkojen välisistä eroista. Koska minun höpötykseni ei ole välttämättä kaikkein havainnollistavinta, oheisesta videosta voi katsoa miten jalka-analyysi tehdään. Urheiluliikkeessä koko prosessiin kului 10-15 minuuttia, lisäplussaa tuli oikein mukavasta myyjästä. ;)

Miltä pohjalliset sitten tuntuivat käytössä? Eron entiseen huomasi jo heti kengät jalkaan laittaessa (kenkien omat pohjalliset otetaan tietenkin alta ensin pois), sillä istuvuus ja tuki paranivat tuntuvasti. Pääsin testaamaan pohjallisia vasta juoksutauon jälkeisillä lenkeillä.

Pohjallisten kanssa on aivan huikea fiilis juosta, kun koko ajan ei tarvitse keskittyä miettimään ovatko jalkaterät varmasti oikeassa asennossa, askel on entistä huomattavasti varmempi ja hyvin tuetun tuntuinen. Parasta on, että sen myötä pystyy kiinnittämään huomion varsinaisen juoksutekniikan parantamiseen.

Pohjallisia voi pestä halutessaan haalealla saippuavedellä, mutta pesukoneeseen lämpömuotoiltuja pohjallisia ei saa laittaa kylpemään. Pohjallisten luvataan säilyttävän muotonsa, eikä niiden pitäisi painua kasaan käytössä.

Kaiken kaikkiaan olen varsin tyytyväinen hankintaani, sillä ne ovat vapauttaneet askeleet aivan uudella tavalla. Ainoa asia mikä harmittaa on se, miksen ole älynnyt tehdä tätä aiemmin. Lenkkipolulla läpsyttää jatkossa rusetti vinossa varsin onnellinen Iines Ankka.

Misorella

Rantapäivä Asikkalassa - talviturkki jäi Vesijärveen

5. heinäkuuta 2013



Kun autoon pakataan muutama kassi rantavermeitä, eväitä ja into piukeena olevia pieniä ja vähän isompia lapsia ja käännetään nokka kohti Asikkalaa saadaan aikaan päivä, joka pitää sisällään paljon riemua. Aurinko tuikki hyväksyvästä valinnallemme, kun saavuimme Kalmarin uimarannalle. Löysimme ihanan oman pienen keitaan puun varjosta, lähellä vesirajaa, jossa lämpö helli ja aallot liplattivat sointiaan rantaviivalla.

Kalmarin ranta sopii paremmin kuin hyvin retkikohteeksi pienten lasten kanssa, sillä ranta jatkuu matalana varsin pitkälle ja varpaiden alla soljuu ihana vaalea hieno hiekka. Me aikuiset (tai siis ne vähän vanhemmat lapset) kahlasimme lasten leikkien lomassa kirkkaassa, lämpimässä vedessä, kastautuminen kuitenkin hieman arvelutti ja vesipyssysankarien osumat tuntuivat lämpimällä iholla varsin viileiltä. Keräsin kuitenkin rohkeutta ja jätin lopulta talviturkkini Vesijärveen. Alla olevan kuvan parivaljakkoa ei roiskeet ja kastuminen haitannut, olosuhteista otettiin kaikki ilo irti.




Vesileikit ovat energiaa kuluttavaa hommaa, joten tarvittiin kunnon tankkaustauot, jotta jaksettiin taas koko porukka menossa mukana. Välillä oli kiva piipahtaa myös rannan leikkipuistossa. Lapset leikkivät siellä keskenään ja yhdessä välissä katsoimme, että liukumäessä viilettää pyyhe viittana varsin tutun näköinen poika, varsinainen arjen supersankari. Retkieväinä oli mm. erilaisia marja- ja vihannesherkkuja, kotimaiset mansikat maistuivat taivaalliselta, kesältä.



Ystävän kauniit kesäsandaalit, saatu tuliaisiksi Thaimaan matkalta

Karistimme hiekat varpaista, pakkasimme viltit kassiin ja siirryimme jätskikahveille Kanavan Helmeen viereiselle Vääksyn kanavalle, joka yhdistää Vesijärven Päijänteeseen. Lapset olivat innoissaan käydessään katsomassa sulkujen luona vuoroaan odottavia venematkailijoita. Miljöö on muutenkin todella kaunis pienine siltoineen ja virtaavine vesineen.




Kanavan tuntumassa on useampi tunnelmallinen kädentaitojen putiikki, joista voi saada vinkeitä ideoita ja mukaan saattaa myös tarttua joitakin aarteita. Yksi tällainen paikka on Jokiranta, jonka alakerrassa on putiikki ja yläkerta on varattu vintagekirppikselle. Tämä päivä oli taas hyvä muistutus siitä, että aina ei tarvitse lähteä kovinkaan kauas löytääkseen pieniä elämyksiä.

Misorella

Back to business - juoksu kulkee taas

3. heinäkuuta 2013



Kahden viikon juoksutreenitauon jälkeen oli jo kova palo suunnata lenkkitaipaleelle. Eilen iltapäivällä laitoin kuulokkeet korville, tein kunnon venyttelyt, alkulämmittelyt ja pyrähdin hyvällä fiiliksellä ja tervehtyneellä jalalla viiden kilsan testihölkkälenkille kohti aurinkoa.

Tauko tuntui ehkä hieman juoksuvauhdissa, mutta mikä tunne, tai oikeastaan nimenomaan se, että jalassa ei tuntunut edes juostessa muulta kuin hyvältä. Huikea fiilis! Tuo kuvassa oleva juoksupolkujen peuraeläin on ujo ja hillitty käytökseltään julkisella paikalla, mutta voin vakuuttaa, että sen mielessä hyppi iloloikkia vähintään kokonainen peuralauma.

Kinesioteippauksesta oli iso apu ylirasittuneelle päkiälle, kun sen ansiosta kivulta sai hetken rauhan ensimmäisinä päivinä. Samalla jalka sai myös levätä, tämähän toki tarkoittaa sitä, että piti malttaa itse ottaa iisisti. Ilman teippausta askellusta olisi alkanut varomaan ja siinä olisi taas kipeytynyt virheasentoon astumisesta joku muu paikka ja jumitila olisi ollut valmis.

Teippi pysyi paikoillaan neljä vuorokautta ja koipi oli sen jälkeen huomattavasti parempi kuin lähtötilanteessa. Jalka ei esimerkiksi astuessa varsinaisesti aristanut tai kipuillut, mutta ei se vielä tietenkään täysin terveeltäkään tuntunut. Loput kireydet lähtivät ja rasitustila normalisoitui maltti takataskussa.

Lepo, lihaksia vahvistava jalkatreeni salilla ja fyssarin ohjeiden mukaiset kuntotuttavat jumppaliikkeet (päivittäinen kynän nostelu lattialta varpailla ja päkiöille/varpaille nousut) tekivät päivä päivältä selvästi tehtävänsä. Aion jatkossakin tehdä viikoittain liikkeitä, sillä ne vahvistavat selvästi jalkoja.

Erityisen ihanaksi olen kokenut pallon pyörittelyn jalkapohjien alla seisten, se rentouttaa päivän päätteeksi väsyneet lihakset. Aluksi homma saattaa tuntua kivuliaalta, mutta jo ensimmäisen kerran lopussa huomaa eron mitä hyvää pallo on saanut aikaiseksi. Toiseksi huippu apuvälineeksi on osoittautunut pilatesrulla, sillä saa annettua kyytiä koko kehon kireyksille.

Täytyy tehdä jossain vaiheessa ihan oma postaus siitä mahtavuudesta! Palatakseni itse jalkaan, se oli todella hyvä jo viikon jälkeen teippausreissusta, mutta maltoin vielä mieltäni yhden lisäviikon. Eräs toinen fyssari(ystäväni) totesi, että kaikkien pitäisi vahvistaa jalkapohjiensa lihaksia, joten ei muuta kuin varvastelemaan tai kynät lattialle ja metsästyshommiin! :)

Misorella

Uudet ihanat hiukset - kyllä taas kelpaa!

1. heinäkuuta 2013



Kesä on jo pitkällä, mutta en ole vieläkään saanut heitettyä talviturkkia, rannassa kahlailua tai laiturilta varpaiden huiluttelua vedessä tuskin voidaan laskea siksi. Turkki keveni kuitenkin huomattavasti kampaajalla ja sai rantateemaan sopivasti pintaansa pastellisen hiekkaisen sävyn. Mikähän siinä on, että sitä on aina niin vaikea luopua hiusten pituuksista, vaikka itsekin näkee, että ne eivät ole enää hyvässä hapessa.
  
Nyt oli kuitenkin oikea aika ryhdistäytyä asian osalta ja yhtään ei kaduta. En voi muuta sanoa kuin, että RAKASTAN uusia hiuksiani! Enkä malta olla taas hehkuttamatta kampaajaani, joka on varsinainen hiusvelho. <3 Mitä tulee siihen varsinaiseen talviturkin heittoon, en mene lupaamaan mitään, mutta kesää on vielä jäljellä. ;) Lallattakaa oikein kovaa päälle, jos tässä kohtaa rupeaa soimaan joku tietty biisi päässä! :D

Misorella