"Minä ja mun pää" - yhdessä eheä

29. kesäkuuta 2013



Jokaisella meistä on useampi rooli elämäksi kutsuttavassa oma kerronnallisessa elokuvassa. Eri ihmiset tuntevat meistä erilaisia piirteitä, statuksia ja puolia, näiden puitteissa jotkut pääsevät lähemmäs kuin toiset, jotkut luovat sinuun valokeilan, joka nostaa esille parhaat puolesi, joidenkin energia taas saa esille vähemmän imartelevat piirteesi ja joidenkin seurassa voit olla oma itsesi, täysin paljas, avoin ja pidetty kaikkine hyveinesi ja paheinesi.

Elämässä kannattelevien ja siihen positiivista sisältöä luovien ihmissuhteiden ja kohtaamisten ohella sopeudumme erilaisiin tilanteisiin. Toisinaan ei niin mieluisiin hetkiin. Pahimmillamme vedämme roolia. Miellytämme toisia ihmisiä oman minän kadotessa, kun se ei saa suunvuoroa ja lopulta vaikenee arvottomana ja hylättynä.

Itse olen pystyttänyt alitajuisesti vuosia näkymätöntä seinämää, josta ulkopuoliset eivät ole helposti päässeet lävitse. Sisäpuolella on toki ollut suojassa pahimmilta kolhuilta, mutta siellä on tullut pian häkkilintuolo itse rakennettujen kaltereiden takia. Suojamuuri on kääntynyt itseään vastaan ja nakertanut minuutta.

Muurista ovat päässeet toki lävitse itselle rakkaiksi tulleet läheiset, mutta uusilla ihmisillä on aina ollut vastassaan tuo este, jonka paksuutta ja ajallista kestoa on vaikea määritellä. Samanaikaisesti sitä on vaalinut ja heittäytynyt niihin ihmissuhteisiin, jotka ovat päässeet kutsuttuina sisään ja osa on todella nähnyt minut sellaisena kuin olen.

Ulospäin olen antanut aidosti hymyilevän, joskus jopa sosiaalisenkin kuvan, mutta pidättäytynyt kuitenkin laskemasta ketään vierasta tai tuttujakaan ihmisiä liian lähellä, siinähän voi satuttaa itsensä. Olen kohdannut ihmisiä, jotka ovat löytäneet suojelematta jääneen lukitsemattoman pienen oven ja ovat rytinällä syöksyneet sieluni pihalle, nähneet kerta heitolla kaikki salaisuudet, lukeneet minua kuin avointa kirjaa.

Näillä ihmisillä on ollut kuitenkin kiire eteenpäin omassa elokuvassaan ja olen jäänyt suu hämmästyksestä auki korjaamaan itsekseni rikki menneitä rakenteita. Tämä on helposti saanut myös varautumaan järeimmillä aseilla seuraaviin tunkeutujiin ja varmistamaan ettei yksikään ovi tai ikkuna jää auki. Tunkeutumiset ovat opettanut myös sen, että ne ovat vain osa kokonaisuutta, juonenkäänteitä, joiden kolhuista selviää aikanaan voittajana.




Olen alkanut ymmärtää, että on paljon rohkeampaa avata itsensä ihmisille kuin lukita minuutensa piiloon. Tänä vuonna olen tutustunut lähemmin aika mahtavaan ystävään, olen tuntenut hänet kyllä koko ikäni, mutta en ole osannut arvostaa häntä kovin korkealle. Olen pikku hiljaa alkanut tajuamaan, että jos en anna tilaa hänelle, en tule koskaan olemaan eheä, olen askel askeleelta oppinut pitämään itsestäni.

Aina emme ole vieläkään yhtä mieltä kaikesta meihin liittyvästä, mutta nyt tiedän, että myös luottamus muihin ihmisiin on mahdollista, jos yritämme avata portin ja ikkunat yhdessä, parhaimmillaan yritämme purkaa seinät pala palalta. Se ystävä olen minä itse, se rohkeampi ja luottavaisempi versio minusta.

Muurin kivijalka tulee jäämään luultavasti aina paikoilleen, muistuttamaan olemassa olostaan, mutta seuraava rohkeuden näyte on pitää jo puretut tiilet maassa ja ajatella, että perusteet ovat vain tervejärkinen suodatin sitä oikeasti pahaa maailmaa vastaan.

Tästä lähin yritän katsoa elämää silmiin, käsikirjoitusta en välttämättä lupaa noudattaa, mutta koetan olla kääntämättä selkääni takaisin katsoville sielun peileille. Tämä ei tapahdu hetkessä, mutta aina voi ainakin yrittää, joskus saatan epäonnistuakin, mutta jatkan silti yrittämistä tiili kerrallaan.

Yksi lempibiiseistäni on Chisun Minä ja mun pää, erityisesti samaistun suunnattoman kauniiseen ja jotenkin niin lohdulliseen vertaukseen "Mä oon kuolemankielissä aina, kun mä nojaan elämään.". Lause saa jotain läikähtämään sisällä, voimauttaa ja kuvaa niin hyvin omaa herkkää sisintäni, joka heittäytyy elämän virtaan, mutta pelkää silti kolhuja.

 Lupaan tästä lähin heittäytyä vähän näkyvämmin ja kantaa mukana paketillista laastareita, ihan varmuuden vuoksi. Kiitän myös niitä rakkaita, joiden elokuvissa näyttelen erilaisia statusrooleja, suoritukset tulevat suoraan sydämestä. Sillä teidän ansiostanne myös minun elokuvani on katsomisen arvoinen.




Juhannusyönä kokon liekit ja tulen leimu valaisivat kasvoja keskiyön valottomana hetkenä, pimeys leikki varjoja kasvoille ja ilmassa oli kesäistä mystiikkaa. Puhelimella otetut kuvaräpsyt eivät laadullisesti ole niitä parhaita, mutta jotenkin niissä on tunnelma kohdillaan. Peilikuvat luovat illuusion yhteydestä, jota ei todella ole, vai onko. Minusta on moneksi, pilke silmäkulmassa. ;)

Misorella

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti